Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan ollut nuorena haahuilija, ja myöhemmin harmitellut asiaa?
17.10.2012 |
Minulla jäi varsinainen nuoruus elämättä sattuneesta syystä, ja otin sitten kaiken irti opiskeluajoista. Nyt jotenkin harmittaa hirväesti enkä voi ymmärtää miten olinkin niin mielihyvähakuinen ja lapsellinen kaikessa, ja suorastaan vastuuton. Musta vaan silloin tuntui, että mulla on elämä elämättä.
Onko muita, jotka on vaan haahuilleet ja haaveilleet, ja jotka nyt tekisivät kaiken toisin?
Kommentit (57)
ja se kostautuu nyt. jos olisin ollut vastuuntuntoinen, en olisi lopettanut lukiota kesken ja mennyt amikseen :( lisäksi olisin jatkanut amk:hon. Nyt olen 30+, lapsia kolme, haaveilen sairaanhoitajan ammatista, mutta ei ole aikaa eikä voimia paneutua sh-opintoihin :( kumpa olisin ollut fiksumpi nuorena, enkä mennyt minne tuuli kuljettaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mua vielä opiskeluajan haahuilu harmita, mutta kun olen haahuillut 35-vuotiaaksi ainakin, niin se vähän jo kyrpii.
Siis jätin opiskelutkin kesken ja menin työelämään, alalle jota opiskelin. SEn jälkeen olen kyllä ollut alan töissä mutta en oikein pysty vaihtamaan työpaikkaa kun ei ole tutkintoa. Lisäksi en ole hankkinut omaa asuntoa, en miestä, en lapsia en mitään vaan elellyt vaan haahuillen päivästä toiseen. Nyt huomaan että olen kohta nelikymppinen jolla ei ole mitään.
Minä kyllä aloitin sujuvasti haahuilemaan jo neljätoistakesäsenä ja sitä kesti yli 10 vuotta. Kiva tässä on nyt sitten opiskella kahteen tutkintoon hikipalkalla työssäkäynnin ja lapsen kasvatuksen ohella (sellainen tuli onneksi edes vahingossa). Miestä ei oo vieläkään löytyny... Ja kyllä, hävettää useampikin asia reissuilta...
No, minkä taakseen jättää ja niin pois päin. Ja toisaalta: Parempi myöhään kun ei milloinkaan!
En pidä menneiden katumista kovin järkevänä. "Haahuilen" edelleen, tosin psykologi käski lopettaa elämäni aliarvioimisen kutsumalla sitä noin. Joo, elämän saamattomuus masensi ja kävin juttelemassa. Psykologi valoi uskoa, että kaikkien elämät ei vain mene saman mallin mukaan, eikä kaikkien elämän tarkoitus mene standardien mukaan.
Toisin sanoen, omaan elämäänsä voi olla tyytyväinen vaikkei se olisikaan ollut suorituskeskeinen opinto- ja uraputkineen. Muutakin sisältöä voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teidän mielestänne haahuilu johtuu?
teidän mielestänne haahuilu johtuu?
Kaipa tuo riippuu vähän ihmisestä. Joko ei tiedä mitä haluaa elämältään, ei pysty sitoutumaan tai keskittymään yhteen asiaan tai on kiinnostunut niin monesta asiasta, ettei osaa päättää mitä tekisi.
Minusta haahuilussa ei ole isommin negatiivista. En kyllä pidä omakotitalon ja perheen hankkimista muutenkaan elämäni päämääränä, vaan enemmän omien kiinnostuksenkohteiden seuraamista. En siis kadu 18-33 kestänyttä haahuiluani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teidän mielestänne haahuilu johtuu?
Kaipa tuo riippuu vähän ihmisestä. Joko ei tiedä mitä haluaa elämältään, ei pysty sitoutumaan tai keskittymään yhteen asiaan tai on kiinnostunut niin monesta asiasta, ettei osaa päättää mitä tekisi.
Minusta haahuilussa ei ole isommin negatiivista. En kyllä pidä omakotitalon ja perheen hankkimista muutenkaan elämäni päämääränä, vaan enemmän omien kiinnostuksenkohteiden seuraamista. En siis kadu 18-33 kestänyttä haahuiluani.
Itse olin yliopisto-opintojen alkuun tosi motivoitunut, kunnianhimoinen ja urasuuntautunut. Elin vapaana kuin taivaan lintu, ei kiinnostaneet miehet eikä vakiintuminen missään suhteessa. Paljon tuli reissattua ja kaikki mahdollisuudet tuntuivat olevan minulle avoinna.
No, jokin meni vikaan ja aloin potea jotain identiteettikriisiä että mikä minusta "tulee". Varmaan ihan tyypillistä reilu parikymppiselle. Opinnot alkoivat takuta ja kesken ovat edelleen. Mies löytyi, mutta naimisiin, vanhemmaksi tai asunnon omistajaksi en ole päätynyt. Elämä on auki, mutta pelottavammalla tavalla kuin nuorena: mahdollisuudet tuntuvat hupenevan vuosien mukana, yliopistolla opiskelijat ovat aina vain minua nuorempia ja tunnen olevani väärällä alalla jne.
En oikein tiedä miten tästä olotilasta pääsisi uloskaan. Mitään ammatillisia ambitioita ei enää juuri ole vaan työstä on tullut pakollinen paha enkä totta puhuen usko koskaan saavani mielekästä vakkarityötä...
teidän mielestänne haahuilu johtuu?
ovat johtuneet ihan siitä etten ole tiennyt mitä haluaisin. Ei mulla ole koskaan ollut mitään sellaista näkemystä, että esim. haluaisin perheen tai haluaisin talon tai haluaisin tietynlaisen uran. Joten on sitten tullut vaan elettyä päivä kerrallaan ja katsottua mitä elämä eteen kuljettaa.
Vasta nyt, kun neljänkympin kriisi on päällä, olen tajunnut katsoa taaksepäin ja huomaan että vaikken tiennytkään mitä haluan, enkä vieläkään oikein tiedä, tiedän että en halua sitä mitä olen saanut eli tyhjää, yksinäistä elämää surkeassa vuokrakämpässä, ilman yhtään ihmissuhdetta tai mitään tavoitteita elämässä. Mutta edelleen on se ongelma, että kun alan miettiä mitä sitten haluan, en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukion jälkeen päässyt korkeakouluun opiskelemaan niitä aloja, mitä olisin halunnut.
Menin sitten ammattikouluun, vaikka jo aloittaessani oli melko varmaa, ettei sillä alalla tule olemaan minulle töitä. Suoritin kuitenkin ne opinnot loppuun ja sen alan töitä en ole ikinä tehnyt. Olin välillä vuoden kansanopistossakin.
Nyt menin sitten opiskelemaan ammattikorkeakouluun aivan toisenlaista alaa. Pelkään kuitenkin, etten luonteeni puolesta sovellu alalle, vaikka kiinnostusta riittäisikin.
Tuntuu, että haahuilen vähän päämäärättömästi. Koulua koulun perään, enkä löydä sellaista juttua, joka ihan tosissaan olisi se minun oma juttu. Sellainen, joka kiinnostaisi, mutta johon myös persoonani puolesta soveltuisin.
Mulla on sellainen olo, että kadun tätä haahuilua myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten olen nykyään tyytyväinen itseeni ja elämääni, mutta kaduttaa etten opiskellut kunnon ammattia lukion jälkeen. Haaveilin yo-opinnoista, kauppatieteitä tmv, mutta jostain syystä päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi. Ehkä halusin pelastaa ihmisiä tai jotain. Nyt olen tajunnut olevani täysin väärällä alalla. Olen kyllästynyt potilaiden ja omaisten jatkuvaan vittuiluun ja kiristyvään työtahtiin. En pysty enää näkemään itseäni tällä alalla montaa vuotta kauempaa. Olen hieman alle kolmekymppinen ja pelkään elämän valuvan ohi.
että elin 18-vuotiaaksi asti sekä materialistisesti että henkisesti köyhää elämää pienessä peräkylässä. Kesätöillä sain rahoitettua lukion jotenkuten, mut mihinkään muuhun ei ollut rahaa, siis ei mihinkään. Lapsuuskotini oli henkisesti aika ahdistava paikka, hyvin rajoittava jossa ei sallittu edes sellaista asteittaista itsenäistymistä, mitä muiden kavereideni perheissä oli. Myös kaikenlainen turhanpäiväinen ilo ja nauraminen oli kielletty.
Kun sitten lähdin kotoa, niin jotenkin se kaikki elämän ihanuus oli ihan liikaa. Kävin töissä ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni ostaa mitä halusin, ja opinnoissa olin ihan sekaisin kaikista niistä kivoista ja erilaisista ihmisistä mitä tapasin, niin että en ekoina lukukausina saanut montakaan opintoviikkoa kasaan. Minulla ei ollut oikein mitään harjaannusta tehdä itse päätöksiä, eikä tiettyä itsekuria, koska kaikki se kova kuri oli aina tullut ulkoapäin. Elin kuin Ellun kana jolla adhd.;)
Kuitenkin suurin syy siihen että haahuilin, oli se että minulla oli erittäin heikko itsetuntemus ja myös huono itsetunto. Kotikasvatus oli sillä lailla perinteinen, että naisen on oltava aina muita varten. En tiennyt ollenkaan, kuka olen ja mitä halusin, ja mitä elämältä nyt noin ylipäänsä ottaen on lupa haluta. Olin sillä lailla passiivinen, että odotin vain että joku sitten mulle kertoo mitä minun halutaan tekevän ja sitten vaan teen niin. Ja maailmahan ei tosiaan toimi niin.
Tämän seurauksena valitsin siis alan, jolle en ominaisuuksiltani oikein sovellu, ja niitäkin opintoja tahkosin vuosikausia. Töitä oli vaikea saada, ja kun viimein jonkun määräaikaisen pestin sain, olinkin jo raskaana ja siitä lähtien olen ollut kotiäiti. Ensi syksynä aloitan uuden alan opinnot, saa nähdä meneekö tällä kertaa paremmin. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lukiosta asti, nyt olen kolmekymppinen. Ei oikeastaan enää nykyään kaduta, mutta jossain vaiheessa ajattelin olevani ihan luuseri. Jotenkin se auttoi, että tein työhakemusta varten cv:n ja huomasin, että olenhan saanut tässä haahuillessani huomaamattani aikaan vaikka mitä, esim. korkeakoulututkinnon ja kaikenlaisia vastuutehtäviä järjestötoiminnan puolella. En kyllä vieläkään ole työelämässä, jäin suoraan valmistuttuani äitiyslomalle, mutta eiköhän siellä töissäkin ehdi vielä olla ihan tarpeeksi. Tämänhetkiseen elämääni olen erittäin tyytyväinen ja ajattelen, että toimimalla toisin en välttämättä olisi tässä ja osaisi arvostaa kaikkea sitä, mitä minulla on.
Ap, sinua ei varmaan lohduta, mutta taustasi kuulostaa aivan samoilta kuin itselläni. Koko lapsuus ja nuoruus meni muita miellyttäessä enkä saanut kasvaa "minuksi". Tuo työ piti tehdä sitten aikuisena, kun pääsin omilleni. Iän ja haahuilun myötä ovia on sulkeutunut. Turha sanoa ettei koskaan ole liian myöhäistä opiskella. Haluaisin myös tehdä töitä uudella alalla.
13
niin tutulta nämä tarinat.. ehkä tuo itsensä etsiminen alkaa vasta aikuisena, jos nuoruudessa ei ole ollut mahdollisuutta siihen.
t. 30-vuotias haahuilija, jolla 1,5 korkeakoulututkintoa mutta työllistyminen ahdistaa, ja joka haluaisi ehkä taidekouluun vain :D
Ei ole ketään muita. Olet maailman ensimmäinen ja ainoa.
ja se kostautuu nyt. jos olisin ollut vastuuntuntoinen, en olisi lopettanut lukiota kesken ja mennyt amikseen :( lisäksi olisin jatkanut amk:hon. Nyt olen 30+, lapsia kolme, haaveilen sairaanhoitajan ammatista, mutta ei ole aikaa eikä voimia paneutua sh-opintoihin :( kumpa olisin ollut fiksumpi nuorena, enkä mennyt minne tuuli kuljettaa..
Voi että lämmittääkin ajatella teitä yläastetuttuja, jotka "failasitte" elämän jo tuossa vaiheessa
Voi että lämmittääkin ajatella teitä yläastetuttuja, jotka "failasitte" elämän jo tuossa vaiheessa
Voi että lämmittääkin, että en jäänyt kapeakatseiseksi suorituksiin tuijottajaksi, vaan näen elämässä muutakin.
Mutta ehkä se on tämä haahuilu, matkustaminen ja erilaisiin ihmisiin tutustuminen, joka on jäänyt välistä monelta "uratykiltä".
En vaihtaisi osia kanssasi.
Minäkin olin tasaisen hyvä kaikissa lukuaineissa. Ammatti käsityöläisenä tai urheilun parissa oli tietysti poissuljettu, mutta haahuilin surkeasti työllistävälle humanistialalle vaikka minulla oli pitkästä matematiikasta ällä. En koskaan koulussa tai yliopistossa joutunut ponnistelemaan tai näkemään vaivaa, en myöskään nykyisessä ammatissani alisuoriutujana.