Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan ollut nuorena haahuilija, ja myöhemmin harmitellut asiaa?
17.10.2012 |
Minulla jäi varsinainen nuoruus elämättä sattuneesta syystä, ja otin sitten kaiken irti opiskeluajoista. Nyt jotenkin harmittaa hirväesti enkä voi ymmärtää miten olinkin niin mielihyvähakuinen ja lapsellinen kaikessa, ja suorastaan vastuuton. Musta vaan silloin tuntui, että mulla on elämä elämättä.
Onko muita, jotka on vaan haahuilleet ja haaveilleet, ja jotka nyt tekisivät kaiken toisin?
Kommentit (57)
En tiedä tekisinkö mitään toisin. Ehkä en olisi kantanut niin huonoa omatuntoa haahuilusta.
Pääsin suoraan lukiosta yliopistoon haluamalleni, huonostityöllistävälle alalle. Neljäntenä opintovuotena alkoi neljän vuoden kausi, jolloin en opiskellut, käynyt töissä tai tehnyt mitään muutakaan järkevää. Olin masentunut ja eristäytynyt.Jotenkin ryhdistäydyin sen verran, että sain maisterinpaperit kokoon, mutta en tietenkään töitä puuttuvan työkokemuksen takia. 30-vuotiaana olin ehkä surkeimmillani, olin pätkätöissä onnettomalla palkalla ja elintasossa siinä, missä 20-vuotiaat amislaiset. Sittemmin olen saanut vakituisen paikan ja palkka on ihan ok. Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että elin 18-vuotiaaksi asti sekä materialistisesti että henkisesti köyhää elämää pienessä peräkylässä. Kesätöillä sain rahoitettua lukion jotenkuten, mut mihinkään muuhun ei ollut rahaa, siis ei mihinkään. Lapsuuskotini oli henkisesti aika ahdistava paikka, hyvin rajoittava jossa ei sallittu edes sellaista asteittaista itsenäistymistä, mitä muiden kavereideni perheissä oli. Myös kaikenlainen turhanpäiväinen ilo ja nauraminen oli kielletty.
Kun sitten lähdin kotoa, niin jotenkin se kaikki elämän ihanuus oli ihan liikaa. Kävin töissä ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni ostaa mitä halusin, ja opinnoissa olin ihan sekaisin kaikista niistä kivoista ja erilaisista ihmisistä mitä tapasin, niin että en ekoina lukukausina saanut montakaan opintoviikkoa kasaan. Minulla ei ollut oikein mitään harjaannusta tehdä itse päätöksiä, eikä tiettyä itsekuria, koska kaikki se kova kuri oli aina tullut ulkoapäin. Elin kuin Ellun kana jolla adhd.;)
Kuitenkin suurin syy siihen että haahuilin, oli se että minulla oli erittäin heikko itsetuntemus ja myös huono itsetunto. Kotikasvatus oli sillä lailla perinteinen, että naisen on oltava aina muita varten. En tiennyt ollenkaan, kuka olen ja mitä halusin, ja mitä elämältä nyt noin ylipäänsä ottaen on lupa haluta. Olin sillä lailla passiivinen, että odotin vain että joku sitten mulle kertoo mitä minun halutaan tekevän ja sitten vaan teen niin. Ja maailmahan ei tosiaan toimi niin.
Tämän seurauksena valitsin siis alan, jolle en ominaisuuksiltani oikein sovellu, ja niitäkin opintoja tahkosin vuosikausia. Töitä oli vaikea saada, ja kun viimein jonkun määräaikaisen pestin sain, olinkin jo raskaana ja siitä lähtien olen ollut kotiäiti. Ensi syksynä aloitan uuden alan opinnot, saa nähdä meneekö tällä kertaa paremmin. ;)
Minä haahuilin siksi, että meillä kotona aina korostettiin sitä, että pitää olla itse tyytyväinen ja kiinnostunut ja innostunut ja että itseä varten tehdään kaikki. Minä olin prinsessa, jota pidetiin lahjakkaana ja fiksuna. Ja niinpä elämän kovat tosiasiat yksinkertaisesti pysyivät kovin kaukana kokemuspiiristäni. Olisin saanut töitä, mutta en ottanut, kun ajattelin että minähän menen opiskelemaan. Valitsin yliopiston niinkin järkevällä perusteella, mistä tuli kivoimmannäköiset esitteet pääsykoetulosten mukana. Menin opiskelemaan huuhaa-humanitialalle, koska se tuntui kivalta. Siellä luin sivuaineita, joilla ei myöskään valmistu miksikään, koska sekin tuntui kivalta. Lopulta menin töihin opintojen ohella, koska oman alan tilaisuus tuntui hauskalta. Mitään en mistään järkevästä tajunnut koko aikana, kuten siitä, että ammatilla olisi hyvä pystyä elättämään itsensä, tai edes että sellainen olisi hyvä hankkia. Lisäksi opiskeluaikana multa sekosi vähän pää juuri siksi, että mä EN kokenut niitä tapaamiani ihmisiä kovin ihaniksi. Mun mielestä suuri osa niistä oli tylsiä ja tyhmiä ja lisäksi aika paskiaisia. Opiskelin, koska se oli kivaa, mut bilepuolta pidin lähinnä painostavana.
Se ero meissä kuitenkin on, että minä olen haahuiluuni lopuujen lopuksi ihan tyytyväinen ja sitä mieltä, että kaikesta huolimatta tässä ei ole mennyt kovinkaan huonosti. TÄMÄN minä luulen johtuvan eroista kasvatuksessamme. Siis sen, kuinka me haahuilumme tulokset koemme, en niinkään sen haahuilun sinänsä.
Niin, ja minullakin haahuilun syy oli se, etten sairastumisen takia voinutkaan opiskella kutsumusammattiini.
Mutta näin päälle parikymppisenä olen ollut koko ajan menossa uraputkessa ylöspäin. Vuosi sitten sain hommasta tarpeekseni, kun näin kesällä puistossa hippejä, jotka haahuilivat ja ottivat todella rennosti asiat. Päätin, että en mä halua stressata perheistä, rahoista, laskuista ja lainoista. Nyt olen elämäntapahaahuilija. Teen töitä kun kiinnostaa, en ostele mitään turhia, enkä kaipaa mitään suuria investointeja elämääni. Elän juuri itseäni varten ja teen asiat siksi kuin minä haluan, en siksi että ihmiset ympärilläni sitä vaatisivat.
Olen onnellinen.
Ap: "Odotin vain että joku sitten mulle kertoo mitä minun halutaan tekevän ja sitten vaan teen niin."
Et voi aavistaakaan, miten täsmälleen oikeaan osuit - auts! Juuri näin on minunkín elämä mennyt, muiden ihmisten ohjaaamana ulkoapäin. Olen jo reilusti yli 40v ja tässä iässä tekee todella kipeää tajuta näitä asioita. Mihin tämä ainutkertainen elämä oikein on huvennut, pelkkään päämäärättömään haahuiluun? Ajelehtimiseen?
Lapsena ja nuorena tein aina niin kuin minun oletettiin kilttinä tyttönä tekevän. Yritin murkkuna vähän rikkoa rajoja, mutta se ei johtanut mihinkään.
En päässyt opiskelemaan sitä, mitä kuvittelin haluavani ja hyvä niin. Avautui kokonaan uusi mahdollisuuksien maailma - mitä kaikkea minusta voisikaan tulla! Minusta ei lopulta tullut oikein yhtään mitään. Haahuilin lukien sitä ja tätä, en koskaan valmistunut yliopistosta.
Ajauduin työelämään ja kuvittelin päässeeni heti hyvän työuran alkuun. Meninkin jotenkin takapakkia, mahdollisuudet valuivat ohi, en osannut tarttua niihin. Sain kyllä kannustusta yrittää eteenpäin, mutta sitäkään en osannut käyttää kuten muut, jotka painelivat ohitseni. Sitä vain haahuili päivästä toiseen haaveillen "jostakin".
Parisuhteeni oli samanlaista päämäärätöntä haahuilua, ei ollut mitään tavoitetta, ei mitään mihin tähdätä. Poikaystävänä samanlainen elämän haahuilija, joka ei koskaan kosinut.
Sitten se kaikki muuttui. Koko elämä. Parisuhde loppui. Työpaikka vaihtui. Kotipaikka vaihtui. Kaikki, mikä elämässä oli ollut pysyvää, meni uusiksi. Tuli tunne, että lopultakin Minä Itse johdan aktiivisesti omaa elämääni! Mutta ei. Sitä kesti vain lyhyen aikaa.
Joidenkin vuosien kuluttua huomaan olevani takaisin siinä samassa haahuilussa, jossa olen viettänyt suurimman osan elinaikaani.
Ilman elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lopettanut haahuilun vähän aikaisemmin ja olisi ollut tietyissä asioissa tavoittellisempi.
Pääsin kyllä opiskelemaan haluamaani alaa ja valmistuin, tein kivoja töitäkin sen jälkeen.
Opiskeluaika venyi todella pitkäksi. Tein kaiken maailman hanttihommia ihan kamalasti. Käytin rahat matkusteluun ja hauskanpitoon. Biletin aivan villinä.
Nyt toivon että olisin opiskellut nopeammin, ollut valikoivampi työpaikkojen suhteen ja käyttänyt rahaa järkevämmin. Esim. ostanut asunnon jo opiskeluaikana.
Ajattelin aina että opintolainoja (jotka käytin hauskanpitoon) on hyvä maksella pois aikanaan kun on täyspäiväisessä palkkatyössä. Enpä tajunnut että olisin hoitovapaalla ja jokaisesta pennistä olisi tiukkaa. Asunnon hankinta 5 tai 10 vuotta aiemmin olisi ollut mahdollista, en vain tajunnut tai pidin sitä keskiluokkaisen tylsänä. Olin villi ja vapaa vuokranmaksaja...
Minun haahuiluni johtui osittain ankarasta kotikasvatuksesta. Kun vihdoin pääsi juomaan viinaa ja juhlimaan niin sitähän tehtiin. Osittain siitä että lapsuudenperheessä oli aina rahasta tiukkaa ja niinpä olikin hauskaa saada palkkaa kolmesta paikasta ja ostella kaikkea hömppää.
Mitään taloudellisia neuvoja en myöskään saanut kotoa, en myöskään itsenäistymiseen tukea. Kaikki piti oppia alusta asti itse.
Ihan hyvässä paikassa olen nyt elämässä, mutta voisin olla paremmassa kun olisin tehnyt parikymppisenä vähän toisenlaisia ratkaisuja. Ja tämän tajusin vasta äskettäin, haahuiluni vaikuttaa lastenikin tulevaan elintasoon. Tällä maksuaikataululla ei ole kamalasti varaa auttaa itsenäistyviä lapsiani oman elämän alkuun.
Täällä kymmenen vuotta yliopiston kirjoilla viihtynyt haahuilija.
Jo parin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana selvisi, että se perushumanistiala oli vikatikki. Siitä kyllä valmistui selkeään ammattiin, mutta huonosti työllistävään ja pienipalkkaiseen. Olisi pitänyt siinä vaiheessa jo ymmärtää vaihtaa, mutta jotenkin luuli, että se on jo myöhäistä, kun ei sitten valmistukaan ajoissa...
Oli kivoja kavereitakin, joita minulla ei ollut vielä kouluaikoina ollut. Joten jäin roikkumaan niidenkin takia. Ja kun oikeasti opinnoissa olin hyvä, paitsi että opinnoissa vaaditut asiat eivät korreloineet mitenkään itse alalla vaadittavien taitojen kanssa.
Lopuksi ei enää opinnotkaan edenneet, kun tajusin tilanteen hulluuden. Monta vuotta meni muka gradua tehdessä. En tehnyt mitään, kunnes sitten puristin itseni johonkin määräaikaan mennessä valmiiksi äkkipäätä.
Nyt sitten olen töissä alalla, joka ei vastaa näitä opintoja ollenkaan. Hyvä, että on jotain töitä, mutta toivon, että joku olisi silloin kouluaikoina painottanut, että raha se on mikä jyllää. Olisi ilman muuta kannattanut hakeutua opiskelemaan jotain kovapalkkaista alaa, kun siihen olisi kuitenkin ollut rahkeita. Vapaa-ajalla olisi voinut harrastaa vaikka mitää huuhaahumanismia. Enää ei ole taloudellisia mahdollisuuksia toiseen tutkintoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te ette osaa ajatella vaihtoehtoa, eli sitä mikä olisi voinut mennä pieleen jos olisittekin saaneet unelma-ammattinne tai täydellisen elämänne. Luuletteko että elämänne olisi ollut täydellistä jos olisitte tehnyt toisia valintoja? Paskanmarjat. Elämä koettelee ihan jokaista, teki tai valitsi mitä hyvänsä. Ihminen koettelee itse itseään kyseenalaistamalla menneet päätöksensä.
Ensimmäisiä valintoja ohjailevat illuusiot ja mielikuvat, eivät tieto, ymmärrys tai kokemus. Te surkuttelette menetettyä mielikuvaa, ette menetettyä todellisuutta. Mikään ei estä sitä ettettekö unelma-ammatissanne päätyisi jonkun kusipääpomon alaisuuteen tai jonkun juopon työkaveriksi. Tai että ettekö kokisi loppuunpalamista 5v sisällä.
Miettikää niitä luoteja mitkä olette väistäneet, niitä miinoja mihin ette ole astuneet. Nähkää asioiden nurjat puolet!
Ja kyllä, tunsin minäkin kerran syyllisyyttä "haahuilusta".
Ja melkein ärsyttää että joku jaksaa purnata siitä ettei tullut ostettua asuntoa opiskeluaikoina, koska rahat meni huvitteluun. Mutta nin kai sen kuuluukin, kun kirjottaja perusteli että otti sillä tuhlailulla pesäeroa lapsuudenperheen normeihin. Tuollaisten kokemusten takia sitä on kuka on ja katuminen on sinänsä aika turhaa jos elämä kuitenkin on mallillaan.
"Haahuilu" on toisile ihan todellinen ongelma: jos ei saa opiskelupaikkaa tai opinnot ei etene eikä valmistu, ja vaikka valmistuisikin muttei saa töitä eikä keksi muutakaan alaa... Ei kyse ole välttämättä elämänhallinnan puutteesta, mutta onhan se vähän typerää että toisille on oikeasti ongelmallista ylettyä yhteiskunnan vaatimuksiin ja toiset surkuttelee jotain ihan normaalisti mennyttä elämäänsä.
Vähän mittasuhteita peliin, kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani tämä harmittelu ei ole sellaista itsesäälissä kieriskelemistä, vaan omien toimintamallien kriittistä tarkastelua ja sen miettimistä, miksi olen toiminut kuten olen toiminut, ja MITEN voisin muuttaa omaa toimintaani. Mulle ainakin on tärkeää tunnustaa se oma vastuuttomuus, ettei lopun elämää tee samoja virheitä. Ja etten periyttäisi lapsilleni vääriä toimintamalleja. Ymmärrän kyllä, että huonomminkin voisi olla, mutta totuuden nimessä mulla voisi mennä paljon paremminkin, nimenomaan niiden päätösten seurauksena, mitä itse olen tehnyt. Minulla ei ole niin rankkaa lapsuutta, sairautta tai muita vastoinkäymisiä, joita syyttää.
ap.
Te ette osaa ajatella vaihtoehtoa, eli sitä mikä olisi voinut mennä pieleen jos olisittekin saaneet unelma-ammattinne tai täydellisen elämänne. Luuletteko että elämänne olisi ollut täydellistä jos olisitte tehnyt toisia valintoja? Paskanmarjat. Elämä koettelee ihan jokaista, teki tai valitsi mitä hyvänsä. Ihminen koettelee itse itseään kyseenalaistamalla menneet päätöksensä.
Ensimmäisiä valintoja ohjailevat illuusiot ja mielikuvat, eivät tieto, ymmärrys tai kokemus. Te surkuttelette menetettyä mielikuvaa, ette menetettyä todellisuutta. Mikään ei estä sitä ettettekö unelma-ammatissanne päätyisi jonkun kusipääpomon alaisuuteen tai jonkun juopon työkaveriksi. Tai että ettekö kokisi loppuunpalamista 5v sisällä.
Miettikää niitä luoteja mitkä olette väistäneet, niitä miinoja mihin ette ole astuneet. Nähkää asioiden nurjat puolet!
Ja kyllä, tunsin minäkin kerran syyllisyyttä "haahuilusta".
Ei varmaan meistä haahuilijoista kukaan luule, että elämä olisi täydellistä jos olisi valinnut toisin. Eiköhän aikuiset ihmiset aina ymmärrä, että joka tiellä on omat ylitettävät esteensä ja vaikeutensa.
Mutta kyllä se vaan on mukavampi olla oman mielen ja luonteen mukaisella tiellä kuin sellaisella joka ei itselle istu. Itse olen tämän kokenut kun haahuilin lähes nelikymppiseksi täysin väärällä alalla ja muutenkin itselleni sopimattomissa elämänolosuhteissa, vain koska olin niihin ajautunut. Ja vaikka olin "väistänyt monia luoteja" siinä mielessä että mikään ei varsinaisesti ollut huonosti, tuntui elämä tosi tyhjältä ja merkityksettömältä, eikä lopulta siihen enää auttanut edes oman asenteen säätäminen positiivisemmaksi. Ihmisen sielu on semmoinen että kyllä se kapinansa kuuluviin saa, jos ihminen yrittää pakottaa itseään pysymään väärällä tiellä joka ei edistä (enää) hänen kasvuaan!
No minä lopetin haahuilun ja tein isoja muutoksia. Opiskelin uuden ammatin, etsin itselleni puolison, muutettiin vähän syrjemmälle omakotitaloon jne. Olen kyllä PALJON onnellisempi kuin ennen, vaikka mittarilla mitattuna vastoinkäymisiä onkin enemmän kuin ennen. Nyt nekin kuitenkin tuntuu kiinnostavilta haasteilta jotka on syy ylittää, kun ennen kaikki tuntui pelkältä harmaalta tympeältä moskalta jossa kahlasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 27-vuotias ja tähän mennessä olen onnistunut keräämään 47 opintopistettä yliopistossa ja "päässyt" naimisiin. Ei kovin mairitteleva cv...
Suurin syy haahuilulleni on saamattomuus, pitäisi varmaankin jo hakea ammattiapua.
yhteiskunta on nykyään vaikeammin hahmotettava kuin ennen, ja tavallaan ne vanhat opit siihen, miten täällä pärjää, ei aina enää pidä paikkaansa. Sen lisäksi mm.
- ammatinvalinnan ohjaus on usein ihan surkeaa, ja perustuu siihen, mikä nuorta kiinnostaa. Oikeaa ohjausta ja realiteetteja työelämästä ei nuorille anneta.
- korkeakoulujen opintojen ohjaus - no, sitä ei oikeastaan ole. Ketään ei kiinnosta, miten opinnot etenevät. Kun ollaan siinä pisteessä, että KELA ei maksa opintotukea enää, voi opiskelijalla olla opintojen kanssa isoja ongelmia. Sellaisia, jotka oltaisiin voitu ratkaista jo silloin kun niitä ilmeni, jos vain ohjausta olisi saatavilla.
Kenenkään "haahuilu" ei ole yhteiskunnan vika, mutta paljon voitaisiin tehdä sen eteen, että nuorilla olisi selkeämpi käsitys siitä miten yhteiskunta toimii ja miten itse voi siinä toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaikesta tehdään nykyään psyykkinen ongelma. Ehkä tähän on kohta jotain antihaahuilulääkettäkin...
kaikesta tehdään nykyään psyykkinen ongelma. Ehkä tähän on kohta jotain antihaahuilulääkettäkin...
jos se haahuilu ei aiheuta ahdistusta, niin ei kai se sitten mikään psyykkinen ongelma ole. Jos aiheuttaa, niin en näe, mitä muuta kuin psyykkinen ongelma se voisi olla? Tietty ei sitä välttämättä terapiaa tarvitse selvittääkseen mitä haluaa. Ja edelleen, jos ei edes halua mitään niin sittenhän mitään ongelmaa ei ole.
Jos on ollut aina kaikessa hyvä, niin voiko olla ongelmana se, että kuitenkin pelkää, ettei onnistuisikaan sitten kun oikeasti pitäisi pärjätä niiden kaikkien muiden kanssa, jotka myös on olleet aina kaikessa hyviä? Ainakin olen lukenut, että alisuoriutuminen voi johtua perfektionismista kun pelkää ettei se oma käsitys itsestä (olen hyvä kaikessa ja voisin tehdä mitä vaan) pidäkään oikeasti paikkaansa. (Tää nyt on taas toki tätä keittiöpsykologiaa)
haahuiluni alkoi lukion kirjoituksista (v 2000), joihin en lukenut vaan join. Sitten vietin parisen vuotta villiä elämää, tulin raskaaksi. (Näistä vuosista ihan muutamama kk työelämässä). Sitten toinen lapsi ja yliopistoon 2005, josta valmistumienn 2010 (opiskeluaikoina välillä töissä), sen jälkeen olenkin ollut työelämässä.
Mutta tuossa parin "haahuiluvuoden" aikana luin kamalasti psykan pääsykokeisiin, mutta en koskaan edes USKALTANUT pyrkiä (kiitos huonon itsetuntoni, pelkäsin etten kestä jos en pääse :( ) Se tuntuu vieläkin pahimmalta virheeltä, vaikka mitä nyt olen opiskellut avoimessa psykaa, se tuntuu tylsältä.
Silti tuntuu että olisin voinut valita paremmin työllistävän alan. Haaveilen myös että voisin elää omavaraisena maalla. Olen kaapuntilainen.
Kuin olisin tuhlannut elämästäni 10 vuotta. Kotiolot olivat mitä olivat; mulla ei ollut kotoa lähtiessä minkäänlaista elämänhallintaa. Ainut tunne oli syyllisyys lähteä kotoa, kun äiti jäi yksin sairaan isän kanssa.
Masennuin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Opinnot venyivät ja tärkeintä oli aina silloinen parisuhde. En osannut elää itselleni enkä pitää omia päämääriä.
Oman lapsen pyrin kyllä kasvattamaan täysin toisin!