Kadehdin teitä vahvat naiset jotka

Ja varsinkin miten pystytte siihen vahvuuteen ja itsenäisyyteen??



ap

Ei tietystikkään hetkessä. Ala tarkoituksella ajatella itsestäsi mukavia asioita ja tee juttuja joista oikeasti pidät ja nauti siitä! (Oli se sitten vaikka tv:n katselu) Kaikilla on omat pelkonsa. Ei sinun tarvitse uskaltaa reissata yksin, jos se ei sovi luonteellesi. Kaikilla on heikkoutensa. Tsemppiä ja uota siihen, että sinä olet ihana ja hyvä tyyppi!

No se auttaa kummasti, että siihen on oppinut jo nuorena aikuisena. Olen asunut yksin monta vuotta, joten oppiihan siinä pärjäämään. Ei pidä muuttaa suoraan äidin helmoista yhteen kenenkään kanssa vaan opetella olemaan yksin. Itsekin tein väärässä järjestyksessä, muutin suoraan poikaystävän kanssa omaan kotiin ja sitä onnea kesti 4v. Sen jälkeen itsenäistyin.

Miettiä , mitä itse haluaa , mistä pitää ja mistä ei. Ja sitten ajtella, että minä olen hyvä tälläisenä. Siitä se lähtee.

sellainen, missä kumpikin on itsenäinen, eikä yhdessäolo perustu riippuvuuteen toisesta, vaan aidosta halusta olla yhdessä.

No se auttaa kummasti, että siihen on oppinut jo nuorena aikuisena. Olen asunut yksin monta vuotta, joten oppiihan siinä pärjäämään. Ei pidä muuttaa suoraan äidin helmoista yhteen kenenkään kanssa vaan opetella olemaan yksin. Itsekin tein väärässä järjestyksessä, muutin suoraan poikaystävän kanssa omaan kotiin ja sitä onnea kesti 4v. Sen jälkeen itsenäistyin.

Ja lisään että jokaisen niinsanotun vakavamman suhteen jälkeen pitäisi olla hetken aikaa yksin. Ajatella rauhassa kaikkea, päästä mahdollisesta katkeruudesta ja vihasta eroon ja kerätä voimia.

Tiedän monia naisia jotka aloittavat uuden suhteen miltei heti eron jälkeen ja he ovat juurikin sellaisia jotka ns. roikkuvat miehissään ja jos/kun ero tulee niin sitten ollaan heti etsimässä uutta miestä kun ei osata olla yksin.

Minäkin olin ennen sellainen joka hyppi suhteesta toiseen. Sitten pakotin itseni olemaan yksin ja se oli elämäni paras päätös. Opin monia asioita itsestäni ja opin arvostamaan itseäni.

Nykyään avioliitossa eläessäni, otan välillä aikaa itselleni, hemmottelen itseäni ja sensellaista. Nytkin mies on työmatkalla ja minä olen ottanut ilon irti tästä ajasta nauttimalla omasta seurastani. =)

Tottakai välillä pelkään että mies esim. pettää, mutta jos hän niin tekee, on se hänen tekonsa, enkä minä sitä voi estää. Ja mitä entiset kokemukset kertovat, takertuminen toiseen vain pahentaa asioita. Kaikki tarvitsevat omaa tilaa välillä.

vaan muuttanut 19-vuotiaana suoraan vanhempien kodista miehen kotiin, mutta olen silti tuollainen itsenäinen ihminen. Olen sellainen jo perusluonteeltani, kuulemma jo lapsena ollut, että vetäydyn aika paljon seurassakin omiin oloihini ja haluan tehdä kaiken itse.



Reissaaminen yksin on minulle pakollistakin koska työhöni kuuluu matkustelua. En tosiaan pelkää että mies löytää paremman, vaan jos niin käy, tiedän että sekin on ihan kiinnostava elämäntilanne ja haaste minulle. Tavallaan se olisi positiivisella tavalla jännittävää, vaikken toki toivokaan että niin käy. Tiedän kuitenkin että selviäisin oikein hyvin ilman miestänikin.



Tulevaisuuteen luottaminen - no joo, minä tiedän että pakko ei ole kuin kuolla ja siihen asti aina jotenkin selviää. En pelkää oikeastaan mitään muuta kuin jossain määrin vakavaa sairautta lapsilla tai itsellä. Mutta esim. työn menetys, ero tms, nämä ovat minulle tilanteita joista tiedän selviäväni mainiosti jos sellaisia tulee eteeni.

Mutta mä en myöskään suhteissani ole koskaan mitenkään kauhean riippuvainen toisesta tai alistunut. Sekös niitä ukkoja harmittaa, koska olen vähän liiankin itsenäinen ja omaehtoinen.



En voi kuvitella, että olisin enää ikinä riippuvainen miehestä, koska en oikeastaan koskaan ole ollutkaan.



Olen vähän naispuolinen miesten naurattaja muutenkin ja lentelen kukasta kukkaan... Ei vaan jaksa kiinnostaa tarpeeksi tai huvita ottaa tosissan.

se mies on sulle niin elintärkeä. Mikä asia on sellainen mistä et selviäisi yksin?



Toki jos minun rakkaani minut jättäisi, olisin musertunut kauan aikaa. Mutta en ajattele ettenkö tulisi hyvin toimeen ilman häntäkin. Minulla on työpaikka, ystäviä, paljon ihanaa tekemistä. Nautin elämästäni ja harrastuksistani, perheestäni ja ystävistäni. Mikään niistä ei häviäisi vaikka mies lähtisi.



Uskon että miehenikin arvostaa itsenäisyyttä. En usko että kenenkään mielestä avuttomuus ja pelokkuus on viehättävää, saati toisessa roikkuminen ja riippuvaisuus. Minua ahdistaisi jos mieheni olisi minussa liikaa kiinni ja tuntisin olevani jotenkin vastuussa hänen onnellisuudestaan.

Ellet jo tunne, niin tutustu.



Se on avain kaikkeen.

Eli aloin seurustelemaan kun olin 16-vuotias ja sain 19-vuotiaana lapsen. Erosin lapsen isästä kun olin 21 ja hups tapasin elämäni miehen vain 6kk eron jälkeen (jälkeen päin ajatellen, aivan liian pian). Aloitimme seurustelun mahdollisimman hitaasti vain tapailulla ja vasta noin 2 vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen. Siltikin mulle tuli 5 vuoden seurustelun jälkeen kriisi ja halusin eron.



Mun kriisin syynä oli se, että koin, että en tule toimeen ilman miestäni. Olin mustasukkainen, kireä, koin huonommuutta, lihoin 15 kiloa, aloin masentumaan ja tunsin, että ainoa tapa päästä omille jaloilleni on ero.



Näin emme kuitenkaan tehneet vaan aloin pikkuhiljaa (mieheni tuella) ottamaan eri tavoin vastuuta omasta elämästäni. Nykyisin meillä on erilliset rahat, koska halusin itse vastata rahoistani ja laskuistani jota en ollut ennen joutunut tekemään. Aloitin harrastuksia, joista olin haaveillut. Etsin mielekkäämmän työn. Opettelin taskuparkin sekä vaihtamaan renkaat. Mieheni opetti minut asentamaan astianpesukoneen ja tietokoneen. Mieheni alkoi reissaamaan enemmän ja sain enemmän aikaa huolehtia kaikesta itse.



Siitä on nyt noin 2 vuotta ja suhteemme voi paremmin kuin koskaan ja myös minä voin paremmin. En ole enää mustasukkainen enkä epävarma. RAkastan miestäni, mutta en koe olevani enää riippuvainen hänestä. Vaikka siltikin hän vaihtaa renkaat ja hoitaa ns miesten juttuja, niin tiedän että myös minä pystyisin siihen.



Eli ehkä se, että olisi asunut joskus oikeasti yksin olisi helpottanut minun itsenäistymistäni. Mutta kuitenkin päätin, että haluan olla juuri tämän miehen kanssa, joten minun piti löytää keinot itsenäistymiseen ja itseni löytämiseen parisuhteessa.

Mä olen ainakin saanut sellaisen kasvatuksen jossa äiti on ollut itsenäinen, pärjäävä ihminen, ei riippuvainen miehestään. Olen myös onnekas, sillä koen että mulla on hyvä itsetunto. Tiedän, että vaikka suhteeni nykyiseen mieheeni loppuisikin, en tule olemaan yksin loppuelämääni.Sen verran olen ympäristöltäni vahvistusta tähän uskomukseen saanut:D Jotnekin kamalaa sanoa, mutta tiedän olevani aika hyvä saalis:D Kuten joku sanoikin, eron jälkeinen yksinelo tuntuu jopa jonkunlaiselta haasteelta, kiinnostavalta uudelta tilanteelta, jossa saisi rauhassa käydä läpi ennen kaikkea itseään. En ole riippuvainen miehestäni, pärjäisin loistavasti ilman häntäkin. Taloudellisesti sekä henkisesti. Vaikka en eroa toivo, en voi kieltää sitä, etteikö yksiolo välillä "kiehtoisi" minua. Tottakai olisin musertuntu perheemme hajoamisesta, mutta mä uskon että eroille on aina joku syy. Hyvä sellainen. Ei kukaan eroa sen takia että se on niin mukavaa puuhaa.



Itsetunnosta lähtee kaikki.

sellaista, rakenna se vaikka kuinka pienistä paloista.



Vahvuus ja itsenäisyys on mulle tullut pikkuhiljaa. Ensin hankin koulutuksen ja sitten työpaikan. Mulla on omat tulot ja oma ura.



Kotona miehen kanssa menee hyvin. Mies on täyspäinen eikä hänellä ole tarvetta alistaa tai mitätöidä ketään. Täydennämme toisiamme. En mä voi varma olla, että hän ei mua jätä, mutta eihän sellaista tarvitse miettiä.



Aina ei ole näin ollut. Elin väkivaltaisessa parisuhteessa pitkään, ja sen jälkeen itsetuntoni oli ihan raunioina. Mun piti ensin koota itseni ennen kuin pystyin tasaveroiseen parisuhteeseen.



En mä mitään autonrenkaita osaa vaihtaa, kuten joku tuolla kuvasi, mutta siitäkin voi lähteä liikkeelle.

En ole mielestäni varsinaisesti vahva nainen. Olen liian kiltti ja myötäilevä. Mulle on kuitenkin tosi tärkeä taustatekijä tieto siitä, että olen taloudellisesti riippumaton miehestäni. Se että pärjäisin lasten kanssa myös omillani. Toki elintaso romahtaisi, jos yksin pitäisi lapset elättää ja koti ylläpitää, mutta pystyisin siihen. Sitä paitsi teen melkein kaiken kotona jo nytkin, joten myös käytännön asioista selviäisin itse.



Luotan itseeni, siihen että pärjäisin, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka mies jättäisi tms. Oikeastaan pidän itseäni myös niin hyvänä, että en usko mieheni edes helposti jättävän minua ;) Olen luonnostani arka, mutta selvinnyt lapsuuden/nuoruuden aikaisesta koulukiusaamisesta, jolloin paras kaverinikin hylkäsi minut, sekä opiskelujen aikaisesta syrjinnästä. Tämä on tehnyt minusta vahvan, ja tiedän selviäväni vaikeistakin tilanteista YKSIN.



Omia tyttäriäkin aion tulevaisuudessa kannustaa opiskelemaan ja hankkimaan ammatin, jossa tienaa niin, että pystyy elättämään itsensä ja ei ole riippuvainen miehestä taloudellisesti. Yritän opettaa, että oma onnellisuus on jokaisen itsensä vastuulla, koska itse pidän vaarallisena tilannetta, jossa onnellisuus on riippuvainen liikaa toisesta ihmisestä.

ette ole riippuvaisia miehistänne. Pystytte elämään itsenäistä elämää, reissamaan yksin, ette pelkää koska mies löytää paremman, luotatte tulevaisuuteen epävarmoinakin hetkinä. Olisinpa minäkin yhtä vahva ja itsenäinen :(

mies yritti tehdä kaikkensa etten olisi ollut niin itsenäinen ja melkein onnistui latistamaan mun itsetunnon täysin. Onneksi sain jostain voimaa erota ja heittääytyä tyhjän päälle 3 lapsen kanssa.

Nuo yh vuodet opetti sen että kaikkeen pystyy (no, saunan lämmittämisen kanssa oli ekalla kerralla vähän ongelmia:D).

Nyt minulla on upea mies joka arvostaa minussa eniten juuri tuota että pystyn mihin tahansa, selviän mistä tahansa ja jaksan vielä tsempata muitakin.

Toki tulee heikkoja hetkiä mutta niistä selvitään yhdessä - kun toista pelottaa toinen latelee faktat peliin ja asettaa asiat oikeaan perspektiiviin.

Mitä vanhemmaksi (nyt 52v) tulee sen paremmin siivet kantaa:D Onneksi tyttäret on kasvaneet vahvemmiksi jo nuorina, eivät ole niin riippuvaisia muiden hyväksynnästä!

Olen ollut YH jo 7 vuotta, hyvin menee. Niin, ja niin hyvin menee, että aikomus ei ole edes hankkia meistä ikinä :)

En halua passata, paapoa, antaa pakko-seksiä tai muutenkaan kompromissata arkeani jonkun aikuisen ihmisen kanssa. En ole kenenkään palvelija, eikä minun tarvitse miellyttää ketään.

Ei tarvitse olla mustasukkainen, huolehtia painosta, naaman roikkumisesta, vanhoista kalsareista jotka päällä, hehe. Ihanaa olla vapaa ja itsenäinen.