Suhdepohdintaa...

Täällä tuntuu todella monelle olevan ok jos puoliso pettää tai jos itse pettää.



Mulle se ei sovi puolin eikä toisin ja mietinkin tässä, että miksi pitäisi suhteessa olla jos tulee petetyksi (tai haluaa pettää)?



Miksi haluaisin sitoa oman elämäni ja sitoutua yhteen suhteeseen, jos se tietää sitä että synnytän lapset, olen äitinä niihin sidoksissa voimakkaammin kuin isänsä, kannan todennäköisesti heistä vastuun jos suhdekin kariutuu tai toinen hoitaa omia mieltymyksiään jossain muualla, koen mielipahaa ja rakkaudettomuutta ja ehkä jopa seksittömyyttäkin, jos en halua ottaa riskiä miehen taloon kantamasta spt:sta.



Eikö sen pitäisi mennä niin että sinkkuus on se perustila ja jos suhteeseen ryhtyy, pitää sen olla ainoastaan plussaa siihen yksin oloon. Jos suhde on sellainen että olisi parempi olla yksin koska suhteessa on niin paljon murhetta ja huolta ja itkua, miksi siihen ryhtyä?



Summa summaarum eikö meidän jokaisen suhteessa olevan pitäisi haluta kumppanillemme onnea ja olla hänelle uskollinen koko suhteen ajan. Kun yhtälö alkaa näyttää mahdottomalta kunnioittaa puolisoa niin paljon että lopettaa koko jutun.



Eikö ole ihan sairaan itsekästä ottaa joka asiasta ne itselle hyvät jutut vaikka tietää toisen kärsivän niistä teoista??