Ikävää, että vanhemmat joutuvat taistelemaan koko ajan lastensa kaverisuhteiden puolesta!

olla mamman nicopetterin kanssa, vaikka mamman mielestä pitäisi. Hohhoijaa.

meidän luokan kovikset oli hemmoteltuja "yläluokkaisia" herranterttuja merkkivaatteissaan, ja lisäksi hyvän näköisiä, eli ei ollut kyse ainakaan tuosta että heillä itsellään olisi ollut riski kiusatuksi tulemisesta kotioloista tai ulkonäöstä. Päinvastoin, huomasivat olevansa monella tapaa ylivertaisia ja helposti ihailua saavia ja käyttivät sitä ilkeästi hyväkseen. Eli luulisin ettei kovikseksi päätymisen syitä voi kovin helposti yleistää.



Sen sijaan tuo on varmaan aina totta ollut ja on nytkin että tyttöjen maailmassa on paljon tuota kieroa laumapeliä, jossa moni joka ei ole kovis-kiusaaja eikä toisaalta kiusattukaan, joutuu valitseman kovan valinnan että seuraako hiljaa vääräksi tietämäänsä kiusaamista vai riskeeraako itse joutua kiusatuksi. Useimmat tosiaan valitsevat hiljaisen kiusaamisen hyväksynnän, ja lapsilta se on ihan ymmärrettävääkin. Aikuisen kyllä pitäisi olla jo kasvattanut sellainen selkäranka, että uskaltaa sanoa ei ja asettua vastaan. Niin ei kyllä valitettavasti aina ole.

Kahden tyttären äitinä en kyllä ole havainnut onnekseni mitään tuollaista. Esikoinen jo ysillä ja vaikka onkin ujo ja ei suosittu, ei häntä ole ikinä kiusattu tai eristetty tms muutakaan ikävää. Joskus kakkosella tais olla jotain pientä, mutta se meni heti ohi.



Nuoremmalla on enemmän kavereita ollut aina, mutta ei heilläkään ole mitään kunnollisia dissaamisia tai kiusaamisia ollut.



Ja itse naisena sanon, että mun aikana kiusaamista kouluissa oli vähän, mutta kurjaahan se oli. Töissä en ole kiusaamista havainnut.

ovat alkaneet käyttää asemaansa väärin.



ap