Jännittämisketju! Mitä sinä jännität?

aivan kamalaa. Sosiaalisia pelkoja ei oikeastaan mitään muita. Vähän lentämistä jännitän myös.

johonkin lappuun, jonkun katsellessa.

verenpaineen mittauttamista ja myöskin hemoglobiinin ottamista.

sattuu ja nolottaa

- muuta ei nyt tule mieleen

ulos menemisessä sitä avaruutta, ihmisiä vai mitä tarkalleen ottaen? Pystytkö kuitenkin menemään vaikka jännittää?

lähden yksin ulkomaille ja kielitaitoni on ruosteessa.

ulos menemisessä sitä avaruutta, ihmisiä vai mitä tarkalleen ottaen? Pystytkö kuitenkin menemään vaikka jännittää?

Siis pakko joskus on mennä, vaikka kuinka siirtäisi. Käyn lähikaupassa yksin pari kertaa viikossa, sekin on todella vaikeaa. Ylivoimaista olisi lähteä esim vaateostoksille tms. Hammaslääkärilläkin käyn vasta kun on ihan pakko.

Luulen, että tämä johtuu koulukiusaamisen traumoista. Kiusaaminen liittyi vain ulkoiseen olemukseen (pieneen vammaan), joten edelleenkin tuntuu, että minua vain arvostellaan kulkiessani kadulla tai missä vain.

Työhön meno on toiveissa, mutta lienee mahdotonta. En saa terapiaa, koska olen kuulemma liian masentunut. Mitä tehdä..

-puhelimella soittamista silloin kun pitää hoitaa joku asia. Kaveri-/sukulaispuhelut on ok.

-täysin uuteen tilanteeseen joutuminen on hirveää, esim mennä sairaan lapsen kanssa naapurikaupunkiin lääkäripäivystykseen, kun ei tiedä etukäteen mitä pitää tehdä ja miten toimia.

-uuteen työkohteeseen meneminen ja sinne etukäteen soittaminen. Tämä tilanne on viikottain edessä ja aina yhtä hirveää.



Minulla kaiken tämän jännäämisen taustalla on jo lapsena alkanut änkytys joka jatkuu edelleen. Välillä niin pahana, että vannon olevani koko loppuelämäni puhumatta mitään. Sitten taas tulee vaiheita, kun juttu luistaa ilman mitään vaikeuksia. Kouluaikana jännitin ja änkytin kaikki puhetilanteet. Raivostuttava vaiva.

Ravintolassa syöminen / elokuvateatterissa / teatterissa muiden kuin perheenjäsenten kanssa. Henkilöauton kyydissäolo jos ratissa joku tuttu. Lentokoneessaolo.

Alkoi pahana yläasteella ja oli pahimmillaan ehkä lukiossa. Silloin tärisin jo siitä jos jouduin lukea yhden lauseen kirjasta. Nykyään kuitenkin selviän, kun käytän noissa tilanteissa beetasalpaajia.



Jonkinasteista sosiaalista pelkoa lienee muutenkin, esim. ruokalapöydässä olen usein ihan hiljaa kun muut juttelee. En vain saa suunvuoroa enkä osaa kilpailla huutamalla päälle.



Sairaaloita ja toimenpiteitä en voi sanoa jännittäväni vaan niitä pelkään niin että se on jo paha fobia ja rajoittaa elämää ja vaikuttaa mielenterveyteen. Syynä lapsuudessa väkisin tehdyt kajoavat toimenpiteet. Sana jännittää ei siis sovi tuohon yhteyteen, se on jotakin paljon pahempaa.



Ennen esiintyminenkin oli ihan kunnon fobian kohde, mutta nyt kun on beetasalpaajat, se pysyy kohtuullisen jännittämisen tasolla.

-hammaslääkäri (pelko tullut vasta viime vuosina)

-gynekologille meno (NOLOA!)



luennointi isolle massalle.

ole realistisia jos liittyy sosiaalisiin tilanteisiin



itse jännitän sitä jos bussissa joku istuu vieressä käytävän puolella, niin suostuuko se väistämään jos jään aikaisemmin pois

edelleen, vaikka olen jo yli kolmekymppinen. Kyse ei enää ole edes jännittämisestä, menen lähestulkoon shokkiin ja pelkään pyörtyväni ja sitä, etten saa happea. En pysty kunnolla puhumaan ja päässä pyörii ja ääni värisee ja tärisen kauttaaltaan.



Tää on hassua, koska muuten olen kuitenkin sosiaalinen, hauska tyyppi, mulla on paljon kavereita, tulen toimeen kaikkien kanssa, heittelen hauskoja kommentteja keskusteluiden väliin ja saan ihmiset nauramaan ja tällaisesta huomiosta nautin.



Mutta esiintymistilanteissa musta tulee kuin toinen ihminen. ihan hirveetä!

Työni sairaanhoitajana on mukavaa ja työpaikkani mukava, työkaverit pääosin mukavia. Silti jännitän. En halua päästää ihmisiä henkisesti liian lähelle, joten jännitän kaiken aikaa, että joku työkaveri alkaa hyväntahtoisesti utelemaan jotakin henkilökohtaista.



Paradoksaalisesti minua pidetään melko avoimena, kun saatan hyvinkin rupatella ja vitsailla päivän sattumuksista, mutta henkilökohtaisia asioita en halua jakaa kuin perheen kanssa (politiikka, elämänfilosofia, menneisyys jne).



En koskaan ystävysty työkavereiden kanssa, se muodostaisi liian suuren uhan yksitysyydelleni.



Olen outo, tiedän.

Kahvikuppi neuroosi- kädet tärisevät.

itse jännitän sitä jos bussissa joku istuu vieressä käytävän puolella, niin suostuuko se väistämään jos jään aikaisemmin pois

mutta tämä on hulluudessaan varsin koominen! Minkä ihmeen takia joku ei suostuisi (!) väistämään? :D

Paradoksaalisesti minua pidetään melko avoimena, kun saatan hyvinkin rupatella ja vitsailla päivän sattumuksista, mutta henkilökohtaisia asioita en halua jakaa kuin perheen kanssa (politiikka, elämänfilosofia, menneisyys jne).

En koskaan ystävysty työkavereiden kanssa, se muodostaisi liian suuren uhan yksitysyydelleni.

Olen outo, tiedän.

En minäkään ole ollut työkavereiden kanssa läheinen, vaikka muuten voitaisiin olla hyviä työkavereita, mikä on sekin merkittävää. Ei mitään outoa.

Jännittää sanoa et pitäis päästä pois. Ei kyl enää kahden vuoden päivittäisen matkustamisen jälkeen niinkään



Olen harvoin sairaana ja silloin kun olen niin jännitän lääkärissä kun pitää selittää miksi nyt tulin saikkua hakemaan. Ääni värisee ja ihan kuin olis pala kurkussa kun olen aluksi niin paniikissa. Mut sit loppua kohden helpottaa.

Itse toimenpiteitä tms. En pelkää vaan nimenomaan se selittäminen.



Lisäksi viel ison porukan edessä esiintyminen tai mielipiteen ilmaiseminen. Ai niin ja soittaminen muille kuin tutuille, esim jostain asiasta pankkiin tms. Onhan näitä näköjään. Minäkin olen oikeasti sosiaalinen mut tällasta kuitenkin.

Siis kun itse ajan. Olen aivan paniikissa, maha kipeänä jo edellisenä päivänä ja suunnittelen reitit pikkutarkasti etukäteen. Nimimerkki surkea kuski

virastoissa asioimista. Sitten tietenkin kaikkea, mikä on suht normaalia, eli ei musta esiintyjää tulisi. Olen ollut 6 kertaa oikeudessa ja joutunut sielä puhumaa, niin se on helpottanut vähän jännittämistä, mutta kyllä vieläkin on päiviä etten pysty menemään edes kauppaan.