Miten oppisin rakastamaan toista lastani? Lähtökohta aika erikoinen

Hae apua.

http://www.suhdesoppa.fi/lapset-perhe/kun-vauva-horjuttaa-mielta/

Sulla ehkä ollut liian kovat odotukse myös tätä "rakkautenne hedelmää" kohtaan. Lisäks olen paljon kuullut, että yh-äiti + esikoinen on sellainen yhdistelmä, ettei sitä "voita" mikään/kukaan.



Voimia! Puhu miehellesi, jos suinkin voit.

jos saisit selville MIKSI et rakasta tätä toista lasta. Raskas arki tms. "pikkuasia", joka vaikuttaa tunteisiisi. Siis tapahtuiko vauva-aikana, tai jo raskausaikana jotain sellaista, joka voisi vaikuttaa näin? Millainen parisuhde lapsen isään, siis tämän toisen? Minkätyyppinen lapsi on luonteeltaan, löytyykö sieltä syytä? Sukupuoli, voiko vaikuttaa?



Muusta en olisi huolissani, mutta tuo että sanot että toisen lapsen läheisyys ällöttää, kuulostaa kamalalta... Miettisin sinuna ensin taustaa ja mahdollisia syitä, en niinkään sitä mitä nyt teet.

mut minun on pitänyt rakentaa tietoisesti suhde nuorempaan lapseeni, kun esikoiseen se tuli luonnostaan. Rakkaus esikoista kohtaan on kuin valoa, se vaan pyyhkäisee yli ja vie mennessään kun katson häneen. On ilo olla hänen äitinsä, joka päivä. Nuoremman kanssa on pitänyt tehdä enemmän töitä. Ekat 9 kk oikeastaan kaduin joka päivä, että teimme toisen lapsen, eikä senkään jälkeen ole ollut helppoa. Rakkautta on, mut ei iloa lapsesta. Ehkä se tästä.

mulla oli samanlainen tilanne ja tunnekylmyyteni johtui paitsi lievästä masennuksesta (raskaus oli vaikea muutenkin), mutta myös syyllisyydestä esikoista kohtaan, jonka sitten purin rakkaudettomuutena kakkoseen. Kävin perheneuvolan psykologin juttusilla puolisen vuotta yksin ja taaperon sekä kerran esikoisen kanssa ja hän auttoi näkemään myös kuopuksen ihanuuden/erikoisuuden ja pystyin irrottautumaan syyllisyydestä esikoista kohtaan. Suosittelen avun hankkimista, lapsi vaistoaa kyllä äidin tunteita.

mä odotin esikoistani innolla, ja vielä innokkaammin seurasin hänen kehitystään syntymän jälkeen. Oli mahtavaa saada olla äiti pienelle vauvalle! Ja kun sain toisen lapsen esikoisen ollessa 1v9kk, olin ihan taivaissa. Kuopus täyttää nyt kaksi vuotta, ja vieläkin joka ikinen aamu ajattelen, miten onnellinen hänestä olen, ja joka ilta ihmettelen, miten suloisen pienen olen saanut.



Muistan, kun työterveyslääkäri joskus mainitsi minulle, että sitä epäilee esikoisen jälkeen, voiko muita lapsia koskaan enää rakastaa niin paljon. Hän sanoi, ettei pidä epäröidä, sillä rakkaus vain kasvaa ja on vielä suurempaa seuraavien kohdalla. Näin se on ollut. Ja siitä ajattelisin, että ap kärsii ehkä masennuksesta tms. josta kannattaisi lääkärille jutella.

Suhtautuu vauvaan hyvin, paijailee ja hoitaa, ei ole mustis, joten en usko sieltä ainakaan ongelmien johtuvan.

Ongelma kai on mun pää. Vertailen edelliseen vauvakokemukseeni, ja ei tää sinne yllä, ei mitenkään.. oltiin minä ja vauva, täydelliset, toisemme tarvitsijat. Tän vauvan kans taas tuntuu, että teen kaiken väärin, ei ole mitään "sanatonta yhteyttä",työläältä vaan tuntuu. ap

mutta veikkaisin alitajuista syyllisyydentuntoa. Entä jos joku osa sinusta ajattelee, että se ensimmäinen lapsi on "ansainnut" sinulta suurempaa rakkautta osakseen kun on syntynyt olosuhteissa, joissa syntyi? Ehkä tämä toinen lapsi on mielestäsi lähtökohtaisesti paremmissa asemissa ja tavallaan pidät "tasapainoa" yllä rakastamalla tuota ensimmäistä enemmän/eri tavalla.

että minulla ja esikoisella oli tosiaan aivan mieletön vauva-aika, vaikka oltiinkin silloin kahdestaan (en ollut yh, mut mies oli muualla töissä ja nähtiin aika harvoin). Me elettiin sellaisessa suloisessa symbioosissa, tiesin osaavani tehdä lapseni onnelliseksi ja hän teki minut niin onnelliseksi etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tuntui että me ollaan "me", meidän tiimi, ja selvitään mistä vain.



Kuopus taas on alusta asti tuntunut vieraammalta, vähän kuin naapurin lapselta joka sattumalta on tullutkin meidän osoitteeseen. En vieläkään löydä yhteyttä häneen, minusta tuntuu etten osaa tehdä häntä onnelliseksi, enkä itse taas osaa iloita hänestä. Vauva-aika oli kamala, kun samalla oli kamala ikävä lasta, mut kun hänen kanssaan olin, lapsi tuntui aivan vieraalta ja ahdistavalta, ja koska hän oli tosi itkuinen, tuntui etten osaa tehdä mitään oikein, ja ettei lapsi edes pidä minusta. Kuopusta kohtaan tunnen lähinnä musertavaa vastuuntuntoa, ja koen hänet samalla tavalla rasittavaksi kuin naapurin lapsen, jonka ois jo aika mennä sinne omaan kotiinsa.



Minä olen ajatellut, että mulla vaan on opittavana olemaan toisenlaisenkin lapsen äiti, ja että ehkä tällaista onkin olla äiti silloin, kun kaikki ei menekään ihan putkeen.



Tsemppiä ap, toivottavasti se ilo lapsesta löytyy vielä!

Syntyikö lapsi keskosena, joutuiko muuten olemaan sairaalassa heti syntymänsä jälkeen?

aivan varmasti kyse on synnytyksen jälkeisestä masennuksestä. Olet kykenevä tuntemaan, joten mikään tunne-elämäsi puutos ei nyt voi olla kyseessä vaan se masennus. Biologiaa!



Hae apua ja pian, sillä tämä toinen lapsi vaurioituu tästä ongelmasta johtuen.

mutta säälitkö esikoistasi ja esikoisen puolesta tavallaan kadehdit tuota toista lasta, joka syntyi onnellisesti perheeseen, jossa molemmat vanhemmat. Siis vaikea selittää, mitä tarkoitan. että tällä kakkosella on asiat liian hyvin vert. ykkönen ja siksi et halua antaa hänelle äidin rakkautta, koska muutenhan kakkosella olisi enemmän kuin ykkösellä. Tulee mieleen myös, että olette ekan kanssa selvinneet kahden vaikeasta ajasta, tuliko hänestä sinulle lapsen lisäksi myös paras ystävä, siihen väliin ei pääse enää kukaan? Vain te kaksi? Toisaalta olitte kaksin niin pitkään, että tunteet ovat jo ehtineet vakiintua sellaisiksi mutta lisäksi muut ovat uhka. Sinun pitäisi avata sydämesi toiselle lapselle senkin uhalla, että esikoinen tulee mustasukkaiseksi, et halua satuttaa häntä.

...sinuna menisin oikealle psykologille, koska se voisi löytää jonkun uuden näkökulman tai asioita ajateltavaksi, mitä nyt et pysty ajattelemaan. En oikein itse miellä tuota masennukseksi sinänsä, jos pystyt muuten toimimaan ja tuntemaan normaalisti.



Sanoit ekan lapsen vauva-ajan jne. olleen hienoa, vaikka olitkin yh. Entä jos nyt purkautuu kaikki se pelko ja ahdistus, minkä jouduit unohtamaan, kun ensin pidit pääsi abortin tekemättömyyden suhteen ja sitten vielä selvisit yksin vauvan kanssa?

sen verran aikaa viimesestä vastaavasta stoorista, että eikö ole jo taapero tää kuopus?



Trollaatko vai mitä?

Ihan pienestä asti temperamentiltaan ja luonteeltaan niin tuttu ja helposti hoidettava. Nyt jo lähes murrosikäinen ja edelleen tiedän tasan tarkkaan miten juuri hän toimii ja yhdessä oleminen on helppoa. Esikoinen ei ollut suunniteltu, mutta otettiin ilolla vastaan.



Toinen lapsi tuli isolla ikäerolla pitkän suunnittelun ja päättäväisen pohdinnan jälkeen. Jo synnytyslaitoksella tämä toinen lapsi oli aivan toisesta maailmasta tempaistu. Temperamentti kiihkeä, huomattavasti vaativampi hoidettava ja monella tavalla täysin yllättävä esikoiskokemuksen jälkeen. Nyt toinen lapsi on jo leikki-ikäinen, mutta silti joka päivä huomaa, että lapsi on tyystin erilainen kuin esikoinen ja siksikin "vaativampi", kun en osaa ennakoida yhtä hyvin.



Niin ja kakkosen kohdalla vaikeuksia on aiheuttanut sekin, että tällä kerralla vauva todellakin tuli meidän aikuisten "väliin", eli oli hyvä ja toimiva parisuhde ja ihanaa yhteistä aikaa ja sitten siihen pamahtikin (suuunniteltu ja toivottu) vauva, joka laittoi pakan sekaisin. Esikoisen kohdalla tällaista ei ollut, vaan vauva tuli minun syliin ja sitä sitten lähdettiin eteenpäin.



Syitä tunneongelmille voi siis olla monia, mutta jos solmut eivät ala aueta kotona miettimällä, niin kannattaa ehkä pyytää neuvolasta lähete psykologille. Joku ulkopuolinen voi nähdä tilanteesi ihan uusin silmin ja auttaa sinua miettimään mistä on kyse. Tai jos on kyse masennuksesta, niin siihenkin auttaa keskustelu yhtenä hoitomuotona.

miehen toisen lapsen läheisyys. Toisen taas ei lainkaan. En tajua, mistä se johtuu - olen tutustunut lapsiin samaan aikaan ja aivan samalla tavalla. Se, jonka läheisyys inhottaa minua, on vielä lapsista vanhempi ja aikanaan muodostin häneen helpommin siteen, kun hän osasi jo puhua kunnolla kun taas nuorempi vasta opetteli. Vanhempi on tosin luonteeltaan paljon haastavampi kuin nuorempi, ehkä siinä on osasyy, mutta silti en ymmärrä itseäni.

Mun äiti tunsi varmaan samalla tavalla minua kohtaan, kun olin lapsi. Seurauksena minulle kehittyi persoonallisuushäiriö, pitkäaikainen masennus ja syömishäiriö. Ja lisäksi olen myös lesbo (uskon sen johtuvan äidistäni).

Toivon aika usein, että minut oltaisiin otettu huostaan - elämäni olisi voinut olla aika helvetin paljon parempaa.

Joko oli nostanutvanhan ketjun, mutta jos ap olet kuulolla onko rakkaus vauvaan herännyt? Ei tuollaiset tunteet ole normaaleita. Kannattaa hakea apua.

Sinulla sattuu vain olemaan samanlainen temperamentti esikoisesi kanssa ja hän vastaa tunteisiisi odottamallasi tavalla. Minulla on useampi lapsi ja yhden kanssa ei ole niin suurta läheisyyttä kuin muiden. Tämä yksi ei koskaan osoita minua kohtaan hellyyttä, eikä vastaa hellyyteeni. Ilmoitti jo 2-vuotiaana, että ei pidä minusta ja rakastaa isäänsä. En ota asiaa niin vakavasti, meillä on kuitenkin ihan hyvät välit ja hän on hieno ihminen, vaikkakin erilainen kuin minä.

Älä tunne syyllisyyttä, mutta opettele kohtelemaan molempia lapsia tasapuolisesti.