Miksi minä tunnen olevani juuri minä?

Siis että tämä elinvoima, jonka tunnen omassa kehossani, on sitä ihan samaa elinvoimaa, joka on näkemässäni ihmisessä, kukkasessa tai eläimessä. Tunnen sitä kautta jonkinlaista sielunkumppanuutta kaiken kanssa enkä siksi tunne oloani ollenkaan yksinäiseksi, vaikka yksilönä vietänkin erakkomaista ja monella tapaa ulkoa katsoen epätyydyttävää elämää.

tietoisuus omasta minästä tulee? Miksi en ole joku muu?



ap

Olisitko sinä edelleen sinä jos vaikka yksi kromosomi olisikin eri kuin nyt? X:n sijaan olisi aikaanan tullut Y? Olisitko edelleen sinä eri sukupuolella vai olisiko tuo sittenkin "veljesi" etkä sinä ollenkaan?

tietoisuus omasta minästä tulee? Miksi en ole joku muu?

ap

kun ihminen vauvaiän kaikkivoipuuskuvitelmien ja itseään ympäristöstä erottamattomuuden jälkeen alkaa havaita, että hän ei voikaan kaikkea, ja että hänen ruumiillaan on rajat: hän voi heiluttaa omia jalkojaan, mutta ei jotain muuta objektia jonka näkee kauempana.

Tämän alkeellisen fyysisten rajojen oppimisen jälkeen alkaa psyykkinen minänmuodostusprosessi. Lapseen liitetään nimilappu, hän on vaikka Timo, ja häntä kohdellaan yksilönä. Hän itse alkaa myös omaksua minuuteensa kuuluvan erilaisia asioita, esimerkiksi tuntemuksia, ajatuksia ja esineitäkin (minun leluni tms).

Olen itse buddhalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että loppujen lopuksi erillinen "minä" on aika pinnallinen konstruktio, lopulta "tyhjää". Ruumis toki on pitkälti erillinen (vaikak onkin jatkuvasti riippuvainen aineenvaihdosta ympäristönsä kanssa ja on itsekin syntynyt aineen kiertokulusta ja palaa siihen), mutta se tunne minuudesta on kokoelma ajatuksia, leimoja ja samaistamisia (jotka nekin ovat ajatuksia). Toinen hyvä vertaus on että ihminen ja muu maailma on kuin meri ja aalto - aalto on tietysti tietyllä tapaa erillinen ja voidaan puhua yksittäisen aallon muodosta, mutta loppujen lopuksi aallon erillisyys merestä on harhaa, se on osa merta, tilapäinen muodostelma meren pinnalla.

t. 2

minäkun ajattelin, että täällä ois osattu antaa tyhjentävä vastaus tähän probleemaan.



Muistan kun lapsenakin mietin tätä ja äitini meni ihan hämilleen eikä osannut vastata mitään. Mua on aina askarruttanut tämä. Ahdistaa!

Ei tähän mitkään vertauskuvat auta, haluaisin eksaktin vastauksen! Vai olenko vaan joukko kemiallisia reaktioita, joista aivoni luovat harhakuvan jostain typerästä minuudesta? Olisin mieluummin ameeba jottei tarvitsisi pohtia tällaisa. Tämä masentaa ja lamauttaa.



ap

Ei tähän mitkään vertauskuvat auta, haluaisin eksaktin vastauksen! Vai olenko vaan joukko kemiallisia reaktioita, joista aivoni luovat harhakuvan jostain typerästä minuudesta? Olisin mieluummin ameeba jottei tarvitsisi pohtia tällaisa. Tämä masentaa ja lamauttaa.

ap

Koska kysymys on pohjimmiltaan metafyysinen, rationaalisen tieteen ulkopuolelle kuuluva. Jos otetaan näkökulma, että aineellinen on kaikki mitä on, niin sittenhän sinun täytyy uskoa että olet joukko kemiallisia reaktioita vaan, ja minuutesi sammuu kun ruumiisi kuolee. Mutta moneti ihmiset ajattelevat että minuudessa on muutakin, jonkinlainen sielu tai henki, ja jos sille alueelle mennään, rationaalisen asian tutkimisen ja eksaktien vastausten alue on ohitettu. Et voi muuta kuin korkeintaan subjektiivisesti itse kokea itsesi vaikka sieluna tai universaalin hengen ilmaisumuotona, mutta järkesi voi aina kyseenalaistaa sen kokemuksen ja todeta että vastaus ei ole eksakti.

Itselleni subjektiivinen kokemus riittää kyllä, mutta sinulle tuskin, koska etsit eksakteja vastauksia.

mutta ei yhtä "syvää". Hämärästi muistelen että tietysti apinoiden lisäksi on tutkittu elefantteja ja delfiinejä?

Onko eläimillä samanlaista tietoisuutta itsestään?

Eläimiäkin kuitenkin on niin monenlaisia. Mutta jos nyt ajatellaan jotain suhteellisen "korkeaa" eläintä, vaikka koiraa, eikä jotain laakamatoa, niin selvää on että niillä on jonkinlainen tietoisuus itsestään. Se on laumaeläimelle välttämätöntäkin jotta se voi toimia rakentavasti laumassa.

Mutta itse ainakin ajattelen ettei se tietoisuus ole samanlainen kuin ihmisellä. Ero on lähinnä siinä, että vaikka koira voi selvästi tiedostaa itsensä toimijana, se tuskin voi pohtia vaikka tällaisia kysymyksiä tietoisuuden olemuksesta. Se tiedostaa itsensä, muttei tiedosta tiedostamistaan.

Ei tähän mitkään vertauskuvat auta, haluaisin eksaktin vastauksen! Vai olenko vaan joukko kemiallisia reaktioita, joista aivoni luovat harhakuvan jostain typerästä minuudesta? Olisin mieluummin ameeba jottei tarvitsisi pohtia tällaisa. Tämä masentaa ja lamauttaa.

ap

Koska kysymys on pohjimmiltaan metafyysinen, rationaalisen tieteen ulkopuolelle kuuluva. Jos otetaan näkökulma, että aineellinen on kaikki mitä on, niin sittenhän sinun täytyy uskoa että olet joukko kemiallisia reaktioita vaan, ja minuutesi sammuu kun ruumiisi kuolee. Mutta moneti ihmiset ajattelevat että minuudessa on muutakin, jonkinlainen sielu tai henki, ja jos sille alueelle mennään, rationaalisen asian tutkimisen ja eksaktien vastausten alue on ohitettu. Et voi muuta kuin korkeintaan subjektiivisesti itse kokea itsesi vaikka sieluna tai universaalin hengen ilmaisumuotona, mutta järkesi voi aina kyseenalaistaa sen kokemuksen ja todeta että vastaus ei ole eksakti.

Itselleni subjektiivinen kokemus riittää kyllä, mutta sinulle tuskin, koska etsit eksakteja vastauksia.

Ymmärrän kyllä että se ei ole mahdollista. Toivoisin silti että olisi. Tällainen on todella ahdistavaa.

ap

ihmisiä, jotka vaan toteavat, että "no, täällä vaan eletään ja sitten kuollaan" asiaa sen kummemmin pohdiskelematta ja ahdistelematta. Väkisin tulee mieleen, että onkohan heillä vielä edessään joku kriisi, jolloin on pakko alkaa ajattelemaan syvällisemmin. Toisaalta olen kateellinen, haluaisin olla sellainen, joka vaan porskuttaa eteenpäin eläen jokaisen päivän kuin viimeisen. Ahdistun myös kuoleman ajatuksesta.



Pitäisköhän mun ruveta juomaan, jotta tämä helpottaisi... :/



ap

ihmisiä, jotka vaan toteavat, että "no, täällä vaan eletään ja sitten kuollaan" asiaa sen kummemmin pohdiskelematta ja ahdistelematta. Väkisin tulee mieleen, että onkohan heillä vielä edessään joku kriisi, jolloin on pakko alkaa ajattelemaan syvällisemmin. Toisaalta olen kateellinen, haluaisin olla sellainen, joka vaan porskuttaa eteenpäin eläen jokaisen päivän kuin viimeisen. Ahdistun myös kuoleman ajatuksesta.

Pitäisköhän mun ruveta juomaan, jotta tämä helpottaisi... :/

ap

nämä ihmiset ovat jo käyneet läpi tuohon asiaan liittyvän kriisinsä.

Minulle tuli 25-vuotiaana ainakin valtava ahdistus ja masennus paljolti juuri tuosta aiheesta. Kaikki tuntui merkityksettömältä koska kuolema lopulta vie kaiken. En ollut välillä edes varma onko ulkoinen todellisuus pelkkä oman mieleni luoma konstruktio (ja tietyssä mielessähän se ON, sillä vaikka siellä ulkona varmaan onkin jotain, sen kuvan jonka minä siitä näen luovat aistini ja aivoni, ja toisenlaisen olennon aistit ja aivot näkisivät aivan erilaisen maailman) ja se ahdisti hitosti. Pelkäsin hulluksi tulemista koko ajan, koska ne ajatukset joissa mieleni kulki olivat niin kammottavia, juuri ajatuksia minän olemattomuudesta, kaiken turhuudesta ja merkityksettömyydestä.

Minun kriisini ratkesi pohjan kautta käytyäni ja oikeasti todella sekaisin jonkun aikaa oltuani siihen, että aloin subjektiivisesti kokea yhteyden kaikkeen. Yhtäkkiä ahdistus oli vaan poissa ja oli ilo ja rauha. Vaikka en tunnustanut mitään uskontoa, jotenkin tuntui että jumaluus oli kaikessa, myös minussa, ja että minä niin kuin kukkanen ikkunalaudalla, olimme Jumalan ilmenemismuotoja, jotka tulevat jumaluudesta ja palaavat siihen. Eikä siis niin että vain olisin älyllisesti uskonut niin, minä koin ja koen sellaisen yhteyden kaikkeen. Enää en pelkää kuolemaa, koska vaikka tiedän tämän ruumiini muodon olevan tilapäinen, tiedän että se mikä ylläpitää tätä ruumista ja on siinä, on ikuista, ja pohjimmiltani juuri se olen minä.

niitä, joille kaikki on aivan selvää ja jotka pystyvät suunnittelemaan koko elämänsä.

Miten joillekin on tärkeää tulla taloudellisesti toimeen, maksaa veroja ja elättää itsensä. Tällaiset ovat kuin oma rotunsa.



Tällä hetkellä en voisi vähempää piitata yhteiskunnan rakenteista. Voi apua... Luisun boheemiin filosofiuteen. Masennuksen ensioireita?



ap

niitä, joille kaikki on aivan selvää ja jotka pystyvät suunnittelemaan koko elämänsä.

Miten joillekin on tärkeää tulla taloudellisesti toimeen, maksaa veroja ja elättää itsensä. Tällaiset ovat kuin oma rotunsa.

Tällä hetkellä en voisi vähempää piitata yhteiskunnan rakenteista. Voi apua... Luisun boheemiin filosofiuteen. Masennuksen ensioireita?

ap

pikemminkin lopulta erittäin hedelmällisen ja rakentavan kriisin oireita. Eiköhän sinullakin tule taas aika jollon kiinnostut myös siitä ulkoisesta elämästä, sitten kun olet mielessäsi laittanut syvemmät perustukset järjestykseen. Niin kauan kuin koko minuuden perusta on työpöydällä, ei luonnollisesti jotkut urasuunnittelut kiinnosta, ja hyvä niin. Luisu ihan rauhassa vaan boheemiin filosofiuteen :)

että mitä ihmeen väliä sillä on, olenko hyvä ihminen, tulenko viisaaksi vai ylipäätänsä miksikään, koska kuitenkin kuolen. (Kirjoitinkin tästä äsken jo erääseen toiseen ketjuun.)

Sillä hetkellä kun kuolen, niin kaikki kokemukset ja muistot ja viisaudet menettävät merkityksensä. Ja sanoipa kuka mitä tahansa, niin tämä on väistämätöntä! Ahdistus iskee niin kovaa, että tulee mieleen järjetön ajatus itsemurhasta.



Mitä väliä on minuudellani, ei mitään. En ole mikään merkittävä osa yhteiskuntaa ja mitä väliä on oikeastaan koko yhteiskunnalla, joskus sekin häviää!



Olen yrittänyt puhua joskus näistä jutuista ystävieni kanssa, he vaan kuittavaat kaiken sanomalla "en mä ajattele tommosia".



ap

sinulla on väliä läheisille ihmisille. Itsemurhasi jättäisi pysyvän trauman heidän elämäänsä. Läheisen itsemurhan kokeneena, en voisi itse sälyttää sellaista taakkaa oman lapseni selkään.



Tämä meni vähän ohi aiheen :)

että mitä ihmeen väliä sillä on, olenko hyvä ihminen, tulenko viisaaksi vai ylipäätänsä miksikään, koska kuitenkin kuolen. (Kirjoitinkin tästä äsken jo erääseen toiseen ketjuun.)

Sillä hetkellä kun kuolen, niin kaikki kokemukset ja muistot ja viisaudet menettävät merkityksensä. Ja sanoipa kuka mitä tahansa, niin tämä on väistämätöntä! Ahdistus iskee niin kovaa, että tulee mieleen järjetön ajatus itsemurhasta.

Mitä väliä on minuudellani, ei mitään. En ole mikään merkittävä osa yhteiskuntaa ja mitä väliä on oikeastaan koko yhteiskunnalla, joskus sekin häviää!

Olen yrittänyt puhua joskus näistä jutuista ystävieni kanssa, he vaan kuittavaat kaiken sanomalla "en mä ajattele tommosia".

ap

Sinä ajattelet nyt paljon tulevaisuutta, hetkeä jolloin kuolet, ja koet että se hetki tekee merkityksettömäksi sen, mitä on nyt. Kuitenkin tällä hetkellä sinun kuolemasi on pelkkä ajatus, sitä ei ole olemassa reaalitodellisuudessa. Miten joku, mitä ei ole olemassa muuna kuin fantasiana, voisi viedä arvon siltä mikä on olemassa?

Tältä pohjalta se kritisoimasi ajatus "nautitaan nyt, huomenna kuollaan" on hyvinkin viisas. Ei meillä ole kuin nykyhetki, ja en voi tietää saanko vaikka aivohalvauksen 5 minuutin päästä ja kuolen vai elänkö 100-vuotiaaksi. Voin vain valita nykyhetkessä, mihin suuntaan ajatukseni nyt, ja se määrää hyvin pitkälti sen koenko nyt onnea ja täyttymystä vai ahdistusta ja tuskaa. Voin ajatella mahdollisuutta että kuolen äkkikuoleman pian ja lapsetkin jää äidittömiksi ja ahdistua, tai voin tehdä kuten nyt teen, nauttia kuuman kahvin mausta ja tunteesta suussani, siitä miltä näppäimistö tuntuu sormieni alla, elinvoiman tunteesta omassa kehossani.

Minä koen, että tämä olemassaolo on jonkinlainen leikki, jumalallinen leikki. Siinä muotoja syntyy ja kuolee, ja kuvio joka muodostuu on hämmästyttävän monimuotoinen, vaihteleva ja kaunis. Se on kaikista suurin elävä taideteos mitä on. Ei mikään sen osa ole merkityksetön minun silmissäni, ei edes joku muurahainen joka elää hetken ja jää sitten jonkun tallaamaksi, saati ihminen.