Kuinka rankkaa lapsen saaminen oikeasti on?

vauva nukkui ja söi, ennen kuin muksu täytti 3v olin osastolla uupumuksen takia vaikka eletään perheenä.... ole valmis myös ssiihen että itse muutut. neli vuotias on paras hävittään vauvakuumeen

Raskaus ja synnytys voivat olla helpohkoja tai hyvin vaikeita. Vauva voi olla terve ja helppohoitoinen, kovasti vatsa- ja hammasvaivoista kärsivä, hyvin tai huonosti nukkuva, sairas tai terveyden perikuva. Joka vaiheessa voi olla vaikeuksia, mutta harvalla kaikissa. Miehellä voi kestää kauemmin omaksua vanhemman rooli kuin naisella. Tai sitten naisellakin on suuria vaikeuksia. Ei voi tietää. Suuri riski, jonka olen halunnut ottaa neljä kertaa - ja se on kannattanut. Vaikeuksia on ollut, paljon yöheräilyä, koliikkia ym.

joillekin perheille ykkönen - toiset vaan saa helpon vauvan ja kaikki menee putkeen muutenkin,



joillekin kymppi (kaikki mahdollinen menee pieleen siitä lähtien, että lapsi syntyy vammaisena, puoliso kuolee odotusaikana jne. jne.)



ja useimmille muille jotain siltä väliltä. Kaikkia variaatioita on. Etukäteen ei voi mitenkään tietää.



Onhan toki olemassa sanonta, että kukaan ei tekisi lapsia, jos tietäisi etukäteen miten rankkaa se on. Voi pitää paikkansa tai sitten ei.

Paitsi että sen ekan lapsen saaminen on hyppy tuntemattomaan, niin myös se, miten seuraavat lapset muuttavat elämää, voi olla yllätys ja järkytys. Koskaan ei voi tietää, millainen lapsi sieltä syntyy, onko lapsi terve, millainen vanhempien elämäntilanne on juuri silloin jne.



Minä sain ekan lapseni 28-vuotiaana. Olin varautunut suureen kriisiin, ja kaikki olikin unelmahelppoa. Lapsi oli ja on yhä pääosin hyväntuulinen, myönteinen ja herttainen tapaus, jonka kanssa en ole kokenut arkea mitenkään erityisen raskaaksi ikinä. Huolta on tietenkin ollut, suruakin, mut ei sellaista tunnetta että en jaksa.



Toisen lapsen syntymä olikin sitten ihan päinvastainen muutos elämään, ja olen tosi kiitollinen ettei esikoinen ollut yhtä vaativa kuin tämä toinen, olisin varmasti ollut syvästi järkyttynyt siitä, kuinka rankkaa on olla äiti ja jättänyt lapsiluvun yhteen. Kuopus on vaativa lapsi, sekä henkisesti että ihan fyysisestikin, ja tuntuu että olen vanhentunut kymmenen vuotta kahdessa vuodessa pelkästään huolesta ja ylirasituksesta.

Mulla on vauva ja taapero. Välillä meinaa levitä pää, kun molemmat huutaa täysillä. Mutta suurimman osan aikaa aika helppoa. Suurin muutos on ollut oman ajan katoaminen. Päiväunet lapset nukkuu eri aikaan. Illalla lapset ei tahdo nukahtaa ennen puolta kymmentä. Itsekkin pitää mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamulla herätä kuudelta.



Lapsettomana oli miljoon kertaa helpompaa.

me olemme totaalisen tukiverkoton perhe eli meillä ei ole yhtään ketään ihmistä joka voisi meitä auttaa lasten suhteen esim hätätilanteessa, tai esim. kerran vuodessa ottaa yökylään lapset. Mummot eivät kummaltakaan puolelta osallistu lastemme elämään mitenkään, eivät edes tapaa (ei johdu meistä, vaan heidän omista ongelmistaan). Sisaruksia ei ole ja jotain kaukaista sukua asuu 600km päässä.



Voin ihan rehellisesti sanoa että meidän perheellä on sata kertaa rankempaa kuin sellaisella perheellä jossa isovanhemmat auttaa. Tämä varmaan kuulostaa ruikutukselta mutta tarkoitus on antaa realistista osviittaa: me emme ole viettäneet minuuttiakaan lapsivapaata kahdenkeskistä aikaa seitsemään vuoteen. Ei siis kertaakaan olla päästy ulos syömään tms. Meillä on useampi lapsi, ja aina joku on ollut vauva, ja vauvaa en jätä MLL tytöille jotka ovat 15-16v täällä päin. Puhumattakaan yön yli hoidosta, emme todellakaan voi jättää seuraavaan 15 vuoteen lapsia yön yli kenellekään ventovieraalle.



Vertailuna sitten naapuri jolla molemmat isovanhemmat ja koko suku asuu kilometrin säteellä: mummot hoitavat monta kertaa viikossa, käytännössä joka ilta. Mummot ottavat joka viikonloppu yöhoitoon. Mummot hoitavat viikon kahden pätkiä että pariskunta pääsee etelään. Naapurit pääsevät ilman lapsia aina kauppaan, pankkiin, autoa ostamaan, risteilylle, mihin vaan. Me joudutaan ottamaan aina lapset mukaan joka paikkaan.



Naapurit voivat pitää siis huolta parisuhteestaan monta kertaa viikossa. Me voimme pitää siitä huolta vasta sitten kun viimeisinkin lapsista (nyt vauva) on jonkun 15v eli uskaltaa jättää yöksi kotiin ilman vanhempia.



Tukiverkoilla on todella suuri merkitys ja perheet ovat ihan mielettömän eriarvoisessa asemassa niistä riippuen. Elämässä ei mene onni tasan, joten en tästä tietenkään sen enempää protestoi - minulla on paskat kortit ollut vanhempien ja appivanhempien suhteen - mutta tämäkin asia kannattaa ottaa huomioon.



Oletko valmis siihen että et IKINÄ pääse puolisosi kanssa kahden mihinkään (jos siis olet tukiverkoton). Vuosien vieriessä tosiasia käy raskaammaksi, ekat pari vuotta ilman kahdenkeskistä aikaa menee, seuraavat pari vielä jotenkuten, seuraavat kaksi jo hammasta kiristellen, ja seitsemän vuoden jälkeen meinaa pää pimahtaa. Pääsin edes RUOKAKAUPPAAN puolison kanssa kahden!



Lapset on tehty itse joten itse ne hoidetaan. Mutta tämä tukiverkkoasia on yksi _tärkeimpiä_ voimavarajuttuja, koska jos sinulla on tukiverkko, pääset miehen kanssa joskus syömään kahdestaan ulos, elokuviin, konserttiin jne.

Meidän tapauksessamme joudumme olemaan ilman näitä asioita sellaiset 20 vuotta :)

Sain ensimmäisen lapseni 26-vuotiaana, opiskeluaika oli juuri päättymäisillään.



Elämäni ennen lasta:

- kävimme mieheni kanssa maailmanympärimatkalla, kaupunkilomalla monta kertaa vuodessa, ravintoloissa monta kertaa kuukaudessa, viinilasillisella hetken mielijohteesta

- kavereiden kanssa elämä oli vilkasta, parinkymmenen hengen porukalla vietimme railakkaita viikonloppuja



Elämäni nyt:

- oli ihan älyttömän eksoottista päästä käymään Tukholman risteilyllä

- syömään ollaan päästy pari kertaa lapsen syntymän jälkeen, silloinkin kauhean järjestelyn tuloksena, ja syömässä on ollut koko ajan huoli, pärjäävätkö lapsen hoitajat ja pitäisikö jo mennä kotiin

- kaveriporukan rientoihin ei minulla ole enää mitään asiaa, koska imetän vielä, mies voi niissä käydä, eikä ko. rilluttelu oikein enää kiinnostakaan



Huomaan myös olevani katkera lukiessani kavereitteni Flow-päivityksiä ja selityksiä, miten ihanaa on vain lomailla ja lukea kirjaa ja juoda skumppaa kun siltä tuntuu.



Kuulostaa katkeralta ja ehkä hieman sitä onkin. Lapseni on aivan uskomattoman ihana, tyytyväinen ja rakastettava tapaus, mutta kyllä minä myös kaiholla mietin sitä lapsetonta aikaa. Ja parisuhteelle lapsen tulo on haaste myös: univelkaa on pikkuvauva-aikana väkisin, ja se heijastuu parisuhteeseen. Äitiyslomalla ollessa kokee myös olevansa vastuussa koko huushollin pidosta, ja tuntuu, ettei mies tee mitään, tai ainakaan mitään oikein. Seksiä on hyvin harvoin, koska ei vaan jaksa.



Että sellasta. Olipa tilitys, mutta sen vaan sanon, että harkitse tarkkaan, ja elä nuoruutesi huolella, ettei sitten kaduta, että jotain olisi ennen lastensaantia jäänyt kokematta :)



Ja vielä siis sen sanon, etten toki luopuisi ihanasta tyttärestäni mistään hinnasta!

itse olin todella tyytyväinen vela, mutta elämä aviomieheni ja hänen poikansa kanssa sai minut vakuuttuneeksi että oma lapsi olisi kiva juttu, ja niin se onkin!!!! Lapsemme on nyt 1v6kk ja ihanin ja suloisin asia maaílmassa!!! Vauva-aikakin oli superhelppoa. Lapsi alkoi nukkumaan täydet yöunet 1,5kk iässä, ei ole valvottanut koskaan, on aina syönyt hyvin, kehittynyt nopeasti jnejne.. Sanoinkin että jos olisin voinut valita olisin ottanut kaksoset, koska näin helppoja ois hoitanu helposti heti kaksi.. Niin et ois heti tehty kaikki lapset kerralla.. Mut saa nähä tuleeko enää lasta meille..

mutta rehellisesti sanottuna se on aivan ihanaa!

Mulla lapset nyt 1 v ja 3 v. Esikoinen oli helppo lapsi ja on sitä edelleen, vaikka ikä on tuonut uhmaa. Toinen oli vauvana aavistuksen vaativampi, mutta helpoksi lasketaan kuitenkin. En tiedä mitään lasten kanssa valvomisesta, onneksi. Esikoisen kohdalla äidiksi tulon kriisi oli helposta vauvasta huolimatta iso, otti todella koville luopua lapsettoman pariskunnan vapaudesta. Eikä tuo tosiaan mennyt ohi yli vuoteen. Tällä hetkellä mietin, olisiko sittenkin pitänyt jättää yhteen lapseen, koska toisen lapsen tuoma muutos on nyt vasta alkanut valjeta. Lapset tappelevat, esikoinen on mustasukkainen jne. Onneksi kuitenkin nukkuvat yhtäaikaa pitkät ja katkeamattomat yöunet, joten iltoihin jää omaa aikaa eikä öisin tarvitse heräillä. Eli olisinko minä sitten kuitenkin ollut yhden lapsen vanhempi -tyyppi enemmän. Tai sitten tämä sopeutuminen vie jonkun aikaa ja olen varma että meillä on juuri ne lapset jotka toivoin ja halusin. Lapsettomaan elämään en enää tässä vaiheessa haikaile. Lisää lapsia tosin ei ole tulossa, ellei mieli muutu dramaattisesti.

Itse asiassa rennointa ja tyydyttävintä aikaa elämässäni. Joo toki mistään 8 tunnin yhteen pötköön yöunista voi vain haaveilla alkuun mutta toisaalta, kun päivät saa olla kotosalla ja voi nukkua koska vaan niin ei se minua ainakaan yhtään väsyttänyt: nukuin sitten päivälläkin pätkiä.



Olin kotiäitinä sitten kunnes nuorimmainenkin meni kouluun ja rakastin sitä kotiäitiyttä. Meillä miehellä hyvät tulot joten kotiäiteily ei aiheuttanut hermoja kiristävää rahapulaa perheeseen. Nyt olen taas jo töissä ja ikävä on niitä aikoja jolloin sai heräillä puolenpäivän aikaan ja alkaa touhuta lasten kanssa jotain askartelua tai lähteä ulkoilemaan sen sijaan että joutuu klo 8:ksi stressin ja ahdistuksen kynsiin töihin.

Sain ensimmäisen lapseni 26-vuotiaana, opiskeluaika oli juuri päättymäisillään.

Elämäni ennen lasta:

- kävimme mieheni kanssa maailmanympärimatkalla, kaupunkilomalla monta kertaa vuodessa, ravintoloissa monta kertaa kuukaudessa, viinilasillisella hetken mielijohteesta

- kavereiden kanssa elämä oli vilkasta, parinkymmenen hengen porukalla vietimme railakkaita viikonloppuja

Elämäni nyt:

- oli ihan älyttömän eksoottista päästä käymään Tukholman risteilyllä

- syömään ollaan päästy pari kertaa lapsen syntymän jälkeen, silloinkin kauhean järjestelyn tuloksena, ja syömässä on ollut koko ajan huoli, pärjäävätkö lapsen hoitajat ja pitäisikö jo mennä kotiin

- kaveriporukan rientoihin ei minulla ole enää mitään asiaa, koska imetän vielä, mies voi niissä käydä, eikä ko. rilluttelu oikein enää kiinnostakaan

Huomaan myös olevani katkera lukiessani kavereitteni Flow-päivityksiä ja selityksiä, miten ihanaa on vain lomailla ja lukea kirjaa ja juoda skumppaa kun siltä tuntuu.

Kuulostaa katkeralta ja ehkä hieman sitä onkin. Lapseni on aivan uskomattoman ihana, tyytyväinen ja rakastettava tapaus, mutta kyllä minä myös kaiholla mietin sitä lapsetonta aikaa. Ja parisuhteelle lapsen tulo on haaste myös: univelkaa on pikkuvauva-aikana väkisin, ja se heijastuu parisuhteeseen. Äitiyslomalla ollessa kokee myös olevansa vastuussa koko huushollin pidosta, ja tuntuu, ettei mies tee mitään, tai ainakaan mitään oikein. Seksiä on hyvin harvoin, koska ei vaan jaksa.

Että sellasta. Olipa tilitys, mutta sen vaan sanon, että harkitse tarkkaan, ja elä nuoruutesi huolella, ettei sitten kaduta, että jotain olisi ennen lastensaantia jäänyt kokematta :)

Ja vielä siis sen sanon, etten toki luopuisi ihanasta tyttärestäni mistään hinnasta!

Eka meillä ollut haastava, on edelleen haastava persoona toinen taas sopeutuu kaikkeen herkemmin ja mm. nukkuu helposti yksin yms. Pieni ikäero teki parista vuodesta todella rankkoja. Toki nyt on helpompaa. Mutta toisinaan vieläkin 12h työpäivät tuntuu helpommilta kuin päivä lasten kanssa. Parisuhde on se, mikä on eniten kärsinyt - aina on joku "vaatimassa" jotain. Kuitenkin vaan siihen sopeutuu, siis lapsiperhe-elämään. Ei se siinä yhdessä yössä niin paljon muuttunut, vaa hiljalleen.

Missäpäin asut? Tulen mieleläni (kuten varmaan moni muukin!!) lapsenvahdiksi jotta pääset yksin vaikka mustikkaan

T: 35-v Hyvinkäältä

mutta raskasta ajoittain. Kaikkeen sopeutuu ja sitä kapenevaa omaan aikaa osaa nyt arvostaa ihan eritavalla kuin ennen. En ihan ymmärrä sitäkään ajatusta että ensin pitäisi kymmenen vuotta elää pariskuntana ja vasta sitten olisi valmis lapsiin.. asia voi olla jopa päinvastoin; silloin voi olla jo niin tottunut itselliseen elämään että lapsiperhearki voi tuntua enemmän järkytykseltä. Itse olen ajatellut niin, että lapsiluku on täynnä jo hieman kolmenkympin jälkeen, sitten voi keskittyä niiden lasten kasvattamiseen ja ehkä omaa aikaakin tulee enemmän lasten kasvaessa :)

Synnytys meni täysin pieleen, koliikkivauva, nyt 3v ja ollut koliikista selvittyään älyttömän villi, hetken rauhaa ei saa, ei mitään itsepuolustusvaistoa, hyppii sohvilta ja juoksee parkkipaikalla ja kaupassa. Huh - jää viimeiseksi. Parisuhdetta ei enää ole.

Joidenkin kanssa helpompaa ja joidenkin kanssa aika tuskaa. Omasta ja kavereiden kokemuksesta.



Elämä muuttuu kyllä aika lailla, mutta mitä sitten? Tuntemistani kukaan ei kuitenkaan edes viitsisi tehdä samoja juttuja koko ikäänsä. Lapset kasvattavat itseä ja jutut muuttuvat sen mukaan. Molempien pitää olla siihen valmiiita. joku 26 v on hyvä aika, mutta valmistu ensin.



Helpottaa 2 v synttäreiden jälkeen 3 v mennessä. Sitten voi tehdä jo melkein mitä vaan.

joten kiitos kun tarjosit apua, mutta asun kyllä kaukana, länsi-suomessa. Ja korostan että se "yksinolo-oma-aika" ei ole ongelma, pääsenhän minä yksin menemään esim. jumppaan, kaupungille jne kun se mies hoitaa lapset. Pääsen myös käymään elokuvissa, syömässä ja baarissakin, mutta siis yksin.



Ongelma on siis se _kahdenkeskisen_ ajan puute, eli sitä aikaa meillä ei ole ollut seitsemään vuoteen eikä tule olemaankaan vielä vuosikymmeneen ainakaan :)



Olen oikein liikuttunut että apua tarjotaan, mutta onhan se niinkin että ei AV voi pelastaa minua siltä seikalta että minulla on vain elämä jakanut surkeat kortit, esim. sen suhteen että äitini ei ole minusta koskaan piitannut eikä halua kuulua elämääni mitenkään.



Olen miettinyt varamummon palkkaamistakin, koska mummoahan lapsilla ei ole lainkaan, mutta en vaan tiedä mistä etsisin... voisin maksaa vaikka 15e/h eli ihan kohtuukorvauksenkin. Ideoita mistä voisi löytää mummeleita? :)

http://www.mummit.fi/1

-löydä sopiva mummi. Aiakin Turun seudulla on mummeja tarjolla.

Toivottavasti onni potkaisee tällä kertaa!

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!





T: Nro.16

rehellisesti, jos ei meillä ei olisi hyvää tukiverkkoa en jaksaisi. Tai tietysti jaksaisin, mutta en nauttisi kuten nyt. Enkä tarkoita että lapset mummolassa tyyliin joka viikonloppu tai joka kuukausi, mutta joskus saamme miehen kanssa yhdessä aikaa tai ystäviemme seurassa. Ja joka viikko saan aikaa myös yksin; lenkkeily, ystävien tapaaminen tms. Mies siis osallistuu vahvasti, ei vaan "sivustaseuraaja". Rakastan lapsia ja elämääni. Hienointa mitä olen saanut tai tulen saamaan.