Lue keskustelun säännöt.
Tehkääpäs musta diagnoosi:
23.07.2012 |
Lapsena toivoin kovasti että vanhempani kuolisivat, nytkin olisi ihan ok saada perintö.
Olen toivonut jo vuosikausia että mieheni kuolisi. Ja jos lapseni kuolisivat... no joo, varmaan ensin itkinsin, mutta kyllä se kuollut unohtuisi pian.
Minulla on paljon tuttuja, mutta he eivät merkitse minulle mitään, enkä halua syvempää ystävyyttä. Pidän heitä, koska heistä voi olla joskus hyötyä. Viihdyn parhaiten omassa seurassani.
Miltäs vaikuttaa?
Kommentit (21)
olet väsynyt ja masentunut, etkä ole koskaan tavannut oikeaa sielun kumppania tai ystävää. Ihmisiä on oikeasti ystävällisiä ja mukavia. Eniten mua häiritsee tossa se että olen itsekin ihmisvihaaja mutta enemmän toivon itseni kuolemaa kuin esim. mieheni tai äitini kuolemaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosi: narsisti kusipää, jos ei Porvoosta niin ainakin perseestä.
Lääke: muovipussi pään ympärille kymmeneksi minuutiksi. Mikäli narsismi edelleen jatkuu, täytyy kokeilla tiiviimpää muovipussia.
olet väsynyt ja masentunut, etkä ole koskaan tavannut oikeaa sielun kumppania tai ystävää. Ihmisiä on oikeasti ystävällisiä ja mukavia. Eniten mua häiritsee tossa se että olen itsekin ihmisvihaaja mutta enemmän toivon itseni kuolemaa kuin esim. mieheni tai äitini kuolemaa...
Mutta aika krooninen tila toi on, koska viimeistään ala-asteella muistan toivoneeni kiihkeästi kaikkien maailman ihmisten ja erityisesti oman perheeni kuolemaa.
Tiedän kyllä että on ihan mukavia ihmisiä, mutta tiedän myös että kaikki suhtautuvat minuun kuten te täällä, jos olen oma itseni :)
t. ap
Paitsi että olen ensireaktiona suruun hyvinkin herkkä. Olipa kuollut koira, äiti tai kuka vaan, itken kuin viimeistä päivää tuskaani viikon-pari. Mutta sekin on sellaista itsekästä itkua, en osaa oikeasti surra sen ihmisen tai eläimen elämän loppumista vaan sitä että MINULTA on elämästä viety jotain pois mihin olen tottunut.
Ja aika pian olen taas täysin jaloillani ja tajuan että loppujen lopuksi minkänä pysyvyyteei ei voi tässä maailmassa luottaa ja menetykset on vaan hyväksyttävä. Olen myös hyvin itsenäinen, erakkomainenkin, ihminen joten en lopulta alkusurun jälkeen kauheasti kaipaan niitä ihmisiä elämääni.
Muuten ihan kyvykäs yhteiskunnan jäsen. Me kaikki olemme erikaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon yhden toisen kirjoittajan tapaan olen kyllä yliherkkä kaikelle liikuttavalle ja surulliselle. Melkein kaikki alkaa itkettämään, itken kuin vesiputous kaikkia maailman kärsimyksiä (erityisesti lasten), liikuttavia elokuvia ja omia tarinoita joita kerron päässäni ja joissa lapseni kuolevat yms. Mutta siis vain silloin kun olen yksin. Pidän huolta että en menetä kasvojani, ja salaan kyyneleeni aina seurassa. Poistun vaikka jos en muuten pysty. Ja pidän huolta etten olisi liikuttavissa tilanteissa niin etten pysty hillitsemään itseäni.
Itse luulisin että vihaan ihmisiä, varsinkin lähimpiä ihmisiä juuri siksi etten halua paljastaa kenellekään heikkouttani. Lähimmät ihmiset ovat vain taakka, koska heille täytyy jatkuvasti esittää, eikä pääse heiltä rauhaan.
En voi luottaa kehenkään.
ap
Tuon yhden toisen kirjoittajan tapaan olen kyllä yliherkkä kaikelle liikuttavalle ja surulliselle. Melkein kaikki alkaa itkettämään, itken kuin vesiputous kaikkia maailman kärsimyksiä (erityisesti lasten), liikuttavia elokuvia ja omia tarinoita joita kerron päässäni ja joissa lapseni kuolevat yms. Mutta siis vain silloin kun olen yksin. Pidän huolta että en menetä kasvojani, ja salaan kyyneleeni aina seurassa. Poistun vaikka jos en muuten pysty. Ja pidän huolta etten olisi liikuttavissa tilanteissa niin etten pysty hillitsemään itseäni. Itse luulisin että vihaan ihmisiä, varsinkin lähimpiä ihmisiä juuri siksi etten halua paljastaa kenellekään heikkouttani. Lähimmät ihmiset ovat vain taakka, koska heille täytyy jatkuvasti esittää, eikä pääse heiltä rauhaan. En voi luottaa kehenkään. ap
se kerro mistään aidosta tunteesta. Liikuttavan elokuvan katselu ja kyynelehtiminen ovat sisäistä viihdettä, sinusta tuntuu mukavalta itkeä turvalliselle asialle, joka ei oikeasti liity sinuun.
Samaten sinusta on kivaa keksiä kamaluuksia lapsillesi ja itkeä niitä turvallisesti ja sitten niistät nenän ja haet heidät syömään.
Sanoisin jopa, että tuollainen kamaluuksilla hekumointi antaa sinusta VARMAN todisteen tunteettomuudestasi. Aidosti lapsiaan rakastava äiti ei halua ajatella lastensa kuolemaa tuolla tavalla.
Tai sitten olet tosiaan henkisesti ihan loppu ja masentunut /henkisesti sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siis pitää tunteiden merkkinä sitä, että pillität draamalle.
Saati sitä, että hekumoit ajatuksilla lastesi kuolemasta.
Sinuna oikeasti kävisin jo ammattiauttajalla. Paha sanoa, mistä nuo jutut kielivät, mutta terveeltä et kuulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsena joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi?
Diagnoosi: narsisti kusipää, jos ei Porvoosta niin ainakin perseestä.
Lääke: muovipussi pään ympärille kymmeneksi minuutiksi. Mikäli narsismi edelleen jatkuu, täytyy kokeilla tiiviimpää muovipussia.
kammottavaa ajatella,että sun kaltaisia hirviöitä on olemassa!
säälin todella lapsiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääke: muovipussi pään ympärille kymmeneksi minuutiksi. Mikäli narsismi edelleen jatkuu, täytyy kokeilla tiiviimpää muovipussia.
kammottavaa ajatella,että sun kaltaisia hirviöitä on olemassa!
säälin todella lapsiasi.
Meillä on niin monta lasta siksi että pidän itsestäni ja haluan monistaa itseäni. Että maailmassa olisi edes vähän kaltaisiani fiksuja ihmisiä ;)
On minua käytetty seksuaalisesti hyväksikin lapsena, mutta ei tämä siitä johdu. Kerroin silloin heti tapauksesta vanhemmille, koska pelkäsin kuitenkin jääväni kiinni, mutta kerroin "silotellun version" tapahtumista ettei minua voitaisi syyttää mistään (väitin häipyneeni heti kun ukko tunki kätensä housuihini, vaikken sitä tehnyt). Ainoa joka minua siinä tapahtumassa huoletti, oli se että menettäisin kasvoni ja saisin nuhteita. Jo silloin, 7-vuotiaana, tiesin että heikkouksia ei saa olla. Se oli kyllä äitini kasvatuksen ansiota, kiltti piti olla, kaunis ja hyvä ja kulissit piti muistaa pitää kunnossa (siis meillä oli ihan "hyvä perhe", mutta silti...).
Ja tyhdelle kirjoittajalle tiedoksi: en tietenkään mene kallonkutistajalle. Sehän vasta olisikin kasvojen menetys!
varmasti onkin paras että ei mene kallonkutistajalle kuluttamaan yhteiskunnan varoja jos ei koe sitä tarvitsevansa. silti luulempa että osansa on hyväksikäytöllä tilanteessasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosi: narsisti kusipää, jos ei Porvoosta niin ainakin perseestä.
Lääke: muovipussi pään ympärille kymmeneksi minuutiksi. Mikäli narsismi edelleen jatkuu, täytyy kokeilla tiiviimpää muovipussia.
kammottavaa ajatella,että sun kaltaisia hirviöitä on olemassa!
säälin todella lapsiasi.
Tosi tunteetonta sanoa noin. Nyt, kun asian on ymmärtänyt niin on mahdollisuuksia.
BTW Itse olin psykiatrilla ja se alkoi heti kysellä multa narsismiin liittyviä diagnoosikysymyksiä. Olin kertonut ennen , että en halua ystäviä ja haluan olla yksin, enkä välitä muista. Totuus ei olisi voinut olla kauempana. No, mut diagnosoitiin sitten estyneeksi persoonallisuudeksi. En siis jäänyt narsistisuudesta kiinni, koska mussa ei sitä ollut nimeksikään, ei edes tervettä narsismia. Oikeasti minä häpesin itseäni ja en halunnut häiritä ketään. Olisin ollut mielestäni hirveä hävettävä taakka muille. Ajattelin olevani arvoton ihminen, jonka olisi pitänyt lopettaa sosiaaliturvan käyttö ja vetää itsensä jojoon, koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Nyt sallin itselleni oikeuden pyrkiä olemaan mukana, vaikka vetäydyn yleensä alemmuudentunteessa syrjään.
Minulta saat kaksi persoonallisuushäiriötä:
narsistinen ja skitsoidinen eli eristäytyvä.
Salaat tuon eristäytyvän persoonallisuutesi narsismisi avulla. Ts. mikäli et haluasi pitää kulisssa yllä, olisit täysi erakko vailla mitään suuntaa.
narsismista lukeneena voin sanoa että narsisti. Mut luulen tän olevan porvoosta ja haluat esiintyä tämmösenä täällä.
Ja sen verran kyllä tarttisin ihmiskontakteja että käyttäsin hyvännäköisiä nuoria miehiä hyväkseni ;)
Kaipaan kuitenkin fyysistä kontaktia. Henkisestä ei niin väliä.
ap
se on muuten kohdallasi musta, se diagnoosi , meinaan.
Voitko kertoa lisää siitä, miten suhtautuisit läheistesi kuolemaan? Mitä tekisit kuolinuutisen saatuasi? Miltä se tuntuisi? Kai osaat kuvitella mahdollisia tilanteita?
Kerro myös lisää "ystävyys"suhteistasi. Millaista hyötyä heistä saat? Miten puristat hyödyn irti? Miten ystäväsi suhtautuvat sinuun?
Kiinnostavaa, koska olen itse ihan erilainen ja haluan tietää lisää toisenlaisista ihmisistä.
Jos äitini tai mieheni kuolisi, olisin iloinen ja helpottunut, vaikka tietysti joku surunilmaus pitäisi itsestään puristaa. Jos isä kuolisi ennen äitiä, olisin pettynyt siitä, etten koskaan päässyt tutustumaan häneen, kun äiti oli siinä välissä. Lasten kuollessa... olen varma että itkisin kun näkisin heidät kuolleena, kuollut lapsi liikuttaa aina, oli se sitten oma tai vieras. Mutta tosiaan viikko hautajaisten jälkeen ko. lapsi olisi varmaan jo melko únohtunut, ainakin noin emotionaalisella tasolla. Niitä olisi kuitenkin ihan riittävästi jäljellä (meillä on viisi).
"Ystäväni"... se hyöty minkä heistä saan on se, että voin valkata lapsilleni sopivia kunnollisten perheitten lapsia ystäviksi. Ja itselle tietysti se, että ei ole eristäytyvä vaan "sosiaalinen", tuo tiettyä arvoa. Parhaimpia "ystäviä" kutsun kylään ehkä kerran vuodessa, lähinnä näen heitä muissa tilanteissa missä nyt käymmekin. Mutta en tosissani pidä heistä. En yritä hyötyä heistä mitään konkreettista, minua nolottaa pyytää keltään esim. apua. Haluan pitää pystyvät kulissit pystyssä. Miten he suhtautuvat minuun? No ihan normaalisti. Jutellaan niitä näitä. Onneksi hekin ovat elämässää kiireisiä joten eivät sen enempää tuppaudu.
Mitä muuta haluat tietää :D