Vauvan hankkiminen pelottaa

Uskoisin että kaikilla niitä pelkoja tulee ja ihan samanlaisia ajatuksia. Raha-asioita varmasti jokainen nuori miettii kovasti tuossa kohtaa. Minä pelkäsin myös aikanani ja ihan samaa pohdin että mitäs jos hermot menee vauvan itkuun, mitäs jos rahat ei riitä, olisinko edes hyvä äiti, jne. Turhia ne pelot sitten olivat mutta kuuluu asiaan miettiä noita. Onhan se niin iso elämänmuutos ja tulee vaikuttamaan sitten lopunelämää valintoihisi ja elämäntapoihisi. Ei sellaisia päätöksiä tietysti kevyesti pidä ottaakkaan. Tämähän kertoo siitäkin että olet vastuuntuntoinen ihminen kun pohdit vaikeitakin asioita etkä liian kevyin ajatuksin ryntää vauvanteko puuhiin.



Tuohon pelkoon että jos joutuisitkin huolehtimaan lapsesta yksin haluan sanoa muutaman ajatuksen. Jos tiedät että pystyt ja jaksat yksin huolehtia lapsesta niin hyvä. Jos epäilet ettet yksin mitenkään siihen pystyisi tässä kohtaa elämää niin ota vähän takapakkia ja katso tilannetta myöhemmin uudestaan.

Erohan ei ole ainoa tilanne missä voisit lapsen kanssa yksin jäädä. Puolisolle voi vaikka sattua jotain ettei ole läsnä täällä enää.

Kannattaa pohtia ehkä sitä omaa tukiverkostoakin. Ketkä läheiset ihmiset tukevat ja auttavat sinua tarvittaessa vauvan kanssa. Oletko omien vanhempien kanssa puhunut asiasta ja heidän suhtautumisesta asiaan? Pelko yksin jäämisestä voi helpottaa jos tiedät läheistesi auttavan ja tukevan sinua tarvittaessa.

Alkuun ei ainakaan ole mulla menny rahaa yhtää enempää. Melkein vähemmän ku ennen, kun ei ole aikaa tuhlailla. Tosin mulla vasta puolivuotias lapsi. Kyllä se isompana sit alkaa kuluttamaan. Mut kun ei voi ikinä tietää mitä kolmen, viiden tai kymmenen vuoden päästä on? Ei ikinä vois tehä lasta, jos elää pelossa. Jos vaikka nyt oiskin täydelliset puitteet, niin tosiaan asiat voi muuttua. Tärkein kysymys on: Haluanko tarpeeksi? Oman lapsen edestä tekee mitä vain.



Ja itkusta mäkin olin huolissani etukäteen, mut huomaan, että oman kanssa se on ihan eri juttu. Mulla herää vaan halu poistaa se harmi, mikä itkun aiheuttaa. Mikä nyt pitäiskin tulla, eikä vaan hermoilla, että "taas se itkee". Se on loppupelis niin lyhyt aika, mitä ne on noin pieniä, että itkeskelevät vähän kaikkea.



Yksin voi jäädä muutenkin ja yksin on jokaisen pärjättävä elämässä, vaikka sit sen lapsen kanssa. Parempi tietysti, jos on se kumppani, jonka kanssa asiat jakaa varsinkin, jos on yhteinen lapsi. Mut lapselle pääasia, et sitä rakastetaan. On niin paljon perheitä, mis molemmat vanhemmat ovat olemassa, mut toinen ei läsnä kuitenkaan. Siinä on toinen sit yksinhuoltajana, vaikka näennäisesti on perheidylli. Eli: olenko vahva ja pärjäänkö yksin? Joku mainitsikin sen tukiverkoston jo. Mieti onko sulla se. Vaikka todennäköisesti suhteenne lujittuu lapsen myötä, mut varmuudeksi.



Pelko pois. Jos molemmat lasta haluatte, niin sit on sen aika.

kaikille rohkaisevista ja asiallisista kommenteista!

ap

että pelot ovat normaaleja. Mielestäni sun kannattaa ne kuitenkin jakaa miehesikin kanssa, ettei sun tarvitse märehtiä niitä yksin.



Mä olin koko raskausajan lähes katumapäällä, mietin koko ajan, etten varmasti osaa rakastaa lasta tarpeeksi ja menetän hermoni koko ajan. No, toisin kävi. Poika on kohta 10 kk, ja just äsken mietin, miten onnekas olen, että olemme saaneet lapsen! En nyt juuri osaa keksiä, mikä maailmassa olisi ihanampi asia.

Sekä miehellä että minulla oli vakituiset työpaikat. Päivisin olin ihan onnellinen, mutta öisin mietin, että voi kun tämän voisi vielä perua. Tuota jatkui ihan raskauden lopulle asti.



Toista lasta odottaessa olin työttömänä, mutta silloin ei päässä mitkään pelot pyörineet.



Ensimmäisen lapsen kanssa alkuaika oli kyllä aikamoista myllerrystä. Onhan se selvä, miten elämä muuttuu, kun lapsi tulee perheeseen. Toisen lapsen kanssa kaikki oli hirmu sujuvaa.



Olen tosi onnellinen lapsistamme.

Itse en ymmärtänyt pelätä mitään, ja kaikki nuo mainitsemasi asiat tulivat tietyllä tavalla yllätyksenä. Tai siis se, miltä ne tuntuvat. Sitä ei voi etukäteen tietää. Mutta rahanmeno on mulla ainakin vähentynyt, pieni vauva ei tarvitse juuri mitään, ja omia menoja ei ole juuri ollenkaan, kun aika kuluu vauvan kanssa. Vauvani ei onneksi ole ollut itkuinen.



Onko sinulla tukiverkkoa? Eli vanhempia ja sisaruksia ympärilläsi? Itse olen kokenut raskaimpana sen, ettei ole auttajia. Olihan sekin etukäteen tiedossa, mutta en osannut aavistaa, kuinka suuri merkitys sillä on. Olemme miehen kanssa kahdestaan, ja jos jostain syystä joutuisin yksinhuoltajaksi, en ymmärrä, miten selviäisin.



Mutta eivät nuo mielestäni ole kuitenkaan sellaisia syitä, että lapsen pitäisi jäädä haaveeksi :)

Mulle tuli vielä plussaamisen jälkeen sellainen olo, että kamala, mitä me on tehty. Onneksi noi pelot hälvenee. Me oltiin samanikäisiä, kun eka lapsi syntyi, molemmilla koulut käyty, vakiduunit ja kaikki piti olla hyvin. Toinen lapsi syntyi, minä sairastuin masennukseen, mies jäi työttömäksi... Elämässä sattuu ja tapahtuu, sellaista ns. varmaa hetkeä ei ole.