G: Miten selvisit vanhempiesi erosta, miten vanha olit?

Ikävää kerrottavaa siis.



Vanhemmat erosivat kun olin 11-vuotias esikoinen. Eroa ei taidettu käsitellä kovin hyvin. Tiedän sen että eron pääsyynä oli uskottomuus ja että isä muutti pois. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Jo yläasteella mietin, että minulta on hävinnyt yksi vuosi elämästäni.



Lähipiirini kertoman mukaan muutuin vanhempien eron myötä iloisesta ja puheliaasta vakavaksi ja sulkeutuneeksi. Olen nyt 25-vuotias, pitkäaikaisesti masentunut ja tämän takia neljättä vuotta hoitosuhteessa.

olin 14. en selvinnyt kovin hyvin,tosin tilanteen teki vaikeammaksi se, että isäni yritti kotonamme itsemurhaa eron yhteydessä. jäin kovin yksin, asoista ei puhuttu lasten kanssa. masennuin ja voin vuosikausia huonosti. vasta nyt yli 30-vuotiaana olen saanut itseni kuntoon terapian jälkeen.



vinkkinä sanoisin, että keskustelkaa tarpeeksi myös lasten kanssa eroon liittyvistä asioista. se koskettaa syvästi heitäkin eikä ole vain aikuisten välinen juttu.

älä turhaan paisuta syyllisyyttäsi näillä jutuilla. Asioihin vaikuttaa niiiiiiin monta asiaa.

Joo, eipä tosiaan kovin mieltäpiristäviä vastauksia... rankkaahan tämä joka tapauksessa on. Olisinko kymmenen vuoden päästä iloinen siitä, että annoin lapsilleni ehjän perheen ja unohdin itseni, laitoin oman elämäni "hyllylle odottamaan"?



Mitäpä sanoisi mieheni siitä, että hän jäisi viisikymppisenä yksin, lasten jo lähdettyä pesästä? Olisiko helpompi kuitenkin aloittaa uusi elämä jo nelikymppisenä?

siinä suhteessa että eroja ylipäätään on paljon enemmän, eikä eroperheen lapsi ole enää mikään silmätikku tai kummajainen koska samalla koululuokalla on heitä yleensä useita. On ehkä myös vertaistukea tarjolla.

Ennen lapset kokivat vanhempiensa eron suurena häpeänä jos kaveripiirissä kaikilla muilla oli ydinperhe.

Olin 13v. kun vanhemmat erosivat...vihdoin viimein!

Mikä helpotus :)

Me oltiin molemmat huojentuneita. Elämä ei ollut kivaa kun vanhemmat oli yhdessä. Mitään alko-ongelmaa tai verisiä tappeluja ei ollut, mutta asiat ei olleet kunnossa ja ilmapiiri oli inhottava koko ajan. Me toivottiin pitkään että ne eroaisi.



Ja sanonkin kaikille jotka on "lasten takia" yhdessä, että se on suurta itsekkyyttä ja itsensä kusetusta. Lapset kärsivät paljon enemmän huonosta koti-ilmapiiristä ja vanhempien huonoista väleistä kuin erosta. Ja turha kuvitella että lapset ei huomaa jonkun olevan vialla.

annoin lapsilleni ehjän perheen ja unohdin itseni, laitoin oman elämäni "hyllylle odottamaan"?

Eroa pohtiva perhe ei ole ehjä, eikä marttyyriäidistä nauti kukaan.

puhut "uudesta elämästä" - et kai vain tarkoita sillä uutta parisuhdetta...???



uuden elämän voi aloittaa ihan koska tahansa. Onnellinen voi olla vaikka minkä ikäisenä, vaikka sairastaisi kuolettavaa tautia. Mutta on muistettava, että toinen ihminen ei voi tuoda onnea. Onni tulee aina sisältä päin.

Tuskin kukaan nauttii minusta, kun en nauti itsekään :-(



Meillä ei myöskään ole mitään ns. isoja ongelmia, kuten alkoholia, väkivaltaa tms. Rakkaus on vaan kadonnut, olemme kaksi kämppistä jotka selviytyvät arjen velvollisuuksista naama peruslukemilla. Ilo ei asu kodissamme.



ap

puhut "uudesta elämästä" - et kai vain tarkoita sillä uutta parisuhdetta...??? uuden elämän voi aloittaa ihan koska tahansa. Onnellinen voi olla vaikka minkä ikäisenä, vaikka sairastaisi kuolettavaa tautia. Mutta on muistettava, että toinen ihminen ei voi tuoda onnea. Onni tulee aina sisältä päin.

Kun puhuin "uudesta elämästä", puhuin mieheni tilanteesta...hän ei kuulemma haluaisi erota lasten takia, mutta ei ehkä itse ymmärrä, että 40-vuotiaalla on vielä elämä edessä ja paljon mahdollisuuksia, enemmän kuin esim. 50-vuotiaalla.

ap

Isä on alkoholisti ja äiti halusi antaa meille lapsille turvallisen elinympäristön. Uskon kuitenkin, että isän juominen ja lapsuudessa koettu turvattomuus (viinan takia, ei rakkaudettomuuden) on vaikuttanut siihen millainen minusta on tullut ja myös se isättömänä eläminen. Äidillä ei ollut miesystäviä lapsuuteni aikana. En osaa olla miesten kanssa. Enkä usko, että kukaan koskaan rakastaisi mua niin paljon, että haluaisi mun kanssa olla.



Kuitenkin minusta oli hyvä, että vanhemmat erosivat, koska isän juominen oli rankkaa ja äiti oli käytännössä yksinhuoltaja jo silloin.



Mutta sanoisin, että olis hyvä, että lapsella olis elämässään turvallinen hyvä isämalli, rakastavan äidin lisäksi. Jos ei äidin miesystävä, niin vaikka eno tai setä tai joku hyvä ystävä.



Erillisenä tietona voin sanoa, että tunnen henkilökohtaisesti 3 miestä, jotka jokainen jatkavat avioliitoissaan vain siksi, että muuten menettäisivät lastensa kanssa elämisen. Yksikään heistä ei halua viedä lapsia äidiltään, mutta jos voisivat, haluaisivat kasvattaa lapset itse ja erota aviovaimostaan onnettomassa avioliitossa.

Olin alle 2kk vanha.

Olin jo 15 kun vanhemmat erosivat (isäni löysi uuden naisen). Vanhempien ero teki todella kipeää, en pysynyt puhumaan siitä itkemättä moneen, moneen vuoteen. Nyt olen 36 ja vieläkin asia tuntuu kurjalta. Opiskelukavereista kenenkään muun vanhemmat eivät olleet eronneet ja tuntin itseni jollain tavalla huonommaksi kuin muut, vaikka koulussa menestyin hyvin ja olin suosittu muiden joukossa. Mieheni sukulaisista ei ole varmaan kukaan eronnut ja niissäkään piireissä en edelleenkään mielelläni mainosta, että vanhempani ovat eronneet. Se vain tuntuu nololta ja siltä, että perheessäni on epäonnistuttu. No, nykypäivänä "kaikki" eroaa, joten se ei ole niin paha asia varmasti lapsillesi enää vanhempana.

Ongelma ei ollut itse se avioero, vaan se mitä se toi tullessaan sen jälkeen elämääni.



Ennen eroa isäni joi, äitini kaipasi älyttömästi isäni huomioita ja kotona oli riitoja. Kun kuulin vanhempieni erosta, niin itkusta huolimatta luulin että eron jälkeinen elämä olisi tasaisempaa. Mutta näinhän se ei ollut, ero ei muuttanut niitä kahta ihmistä=vanhempaani paremmiksi ihmisiksi. He säilyivät yhtä rikkinäisinä kuin ennenkin ja heidän ongelmansa seurasivat heitä avioeron jälkeenkin. Itse asiassa tuntui että heidän ongelmansa pahenivat tai rikkoivat pahemmin lapsia.



Avioeron jälkeen tunsin että minulla ei ollut enää perhettä, ennen avioeroa sellainen sentään oli vaikkakin riitaisa ja rikkinäinen. Vanhemmillani ei riittänyt kapasiteettia huolehtia minusta lapsestaan, vaan he yrittivät elää omaa elämäänsä ja rypivät ongelmissaan. Kotonakin riidat jatkuivat, riitelijät vain vaihtuivat siskooni ja äitiini. Äitini etsi miehiä ja kun löysi niin muutti käytännössä sen miehen luo. Isäni jatkoi juomistaan ja oli entistä epäluotettavampi.



Avioero ei tuonut mitään hyvää elämääni, jossei lasketa sitä että aikuistuin todella aikaisin. Monen mielestä varmaan liian aikaisin, mutta se teki minusta pärjäävän. Tiedän että selviän mistä vain ja luotan itseeni, sillä itse sain selvitä sen nuoruuteni ilman tukea.

Tuskin kukaan nauttii minusta, kun en nauti itsekään :-( Meillä ei myöskään ole mitään ns. isoja ongelmia, kuten alkoholia, väkivaltaa tms. Rakkaus on vaan kadonnut, olemme kaksi kämppistä jotka selviytyvät arjen velvollisuuksista naama peruslukemilla. Ilo ei asu kodissamme. ap

Siis jos ongelmasi on että et nauti itsestäsi, niin oletatko että ero muuttaa tilanteen? Jossei liitossanne ole mitään isoja ongelmia ja selviydyt vaan arjen velvollisuuksista naama peruslukemilla, niin onko tämä puolisosi aiheuttamaa? Miten luulet että ilo palaa avioeron myötä? Miten avioero muuttaisi sinua ihmisenä? Kaipaatko joltain toiselta sellaista mitä pitäisi tulla sinusta itsestäsi sisältäsi?

Kuulostaa pikemminkin että sinulla on ongelmia eikä siltä että avioliitossanne on ongelmia. Luultavasti ero ei siis ainakaan helpota lastesi elämää tällöin vaan vaikeuttaa sitä.

Olin 13 ja mua kiinnosti lähinnä kaverisuhteet, meikit ja musiikki ja pojatkin alkoivat jo kiinnostaa. Vanhempien ero ei ollut elämäni suurin tragedia edes tuolloin saati nyt.

muistan ajasta ennen eroa, että äiti itki paljon ja lohdutin häntä. En tiennyt syytä enkä varmaan kysynytkään. Isäni oli paljon poissa, eräs harrastuksistaan on hänelle koko elämä, lisäksi oli toinen nainen tuon harrastuksen parista. En muista muuttoa pois yhteisestä kodista enkä muista että se olisi hämmentänyt minua. Vanhemmat eivät koskaan puhuneet lapsille pahaa toisistaan ja vanhempieni eron syykin selvisi minulle oikeastaan vasta murrosiässä. En koe kärsineeni erosta ja koululaisena olis ihan oma itseni, avoin, iloinen ja reipas. Eniten huolettaa se, että nyt 3-kymppisenä näen miehessäni monia isäni piirteitä jotka eivät ole yksinomaan miellyttäviä. Murrosiässä vanhempien hyvän kanssakäymisen näkeminen olisi varmaan toteuttanut minussa jonkun ihan tärkeän kehitystehtävän. Nykyisen mieheni kanssa olemme olleet yhdessä jo 14 vuotta, en ole kenenkään muun kanssa koskaan edes vakavasti seurustellut.

ja sisareni 7 ja 11 vuotiaat. Kaikki selviydyimme hyvin vaikka olimme puoli vuotta lastenkodissa. Vanhempamme tappelivat huoltajuudesta niin jouduimme sinne. En ole juurikaan keskustellut sisarteni kanssa niistä ajoista mutta itse en muista ollenkaan eikä mitään traumoja ole jäänyt.



Meille oli ilmeisesti kuitenkin parempi etä vanhemmat erosi koska taustalla oli isän juopottelua ja riitelyä.