Lue keskustelun säännöt.
Rakastaako teidän vanhemmat teitä aikuisinakin vielä?
18.05.2012 |
Ja miten näyttävät sen teille itselleen?
Mulla ei vielä lapsia, mutta sanovat sillointällöin että"olet rakas" kamala ikävä sinua" ja aina kun menee kotiin, siellä on ruokaa jääkaappi täynnä ja valmiiksi tehtynäkin. Huomaa äidin ja isän hymyn, kun menee sinne yli parikymppisenä käymään.
Itse olen saanut ehkä liiankin rakastavan lapsuuden ja tuntuu tosi pahalta, et miten joitakin lapsia vanhemmat kohtelee huonosti ja se 8-vuotiaan tytön huonot olot ja kuolema.
Välil miettii, et ompa hyvä tuuri, kun saanut ihanat vanhemmat, joiden kanssa lämpimät välit ja sitten kun lapsenlapsia tulee, niin varmasti tulee uudenlaisia tunteita heille, kun vielä pitävät mua "heidän prinsessana" :D onko normaalia, että vanhemmat rakastavat niin paljon vieläkin?
Välil tulee sellainen olo, et joku muu lapsi tarvis turvaa ja rakkautta, mut itse aikuisena omilta vanhemmilta saa niidenkin edestä, mutta en voi tälle mitään ja ne on mun vanhemmat, enkä tosiaan voi muuta kuin arvostaa sitä. Mun sisarellani on yksi lapsi ja vanhemmat rakastaa tottakai häntä yhtäpaljon kun meitä, heidän omia lapsiaan :)
Kommentit (16)
Voi kun sä kirjoitat suloisesti. Ihanaa että vanhempasi rakastavat sua noin lujaa ja että sinä osaat nauttia siitä täysin siemauksin. Oikeasti mulle tuli tosi onnellinen olo tästä! :)
Mutta ettei menisi ihan off topic, niin joo, kyllä munkin äitini mua rakasti. Valitettavasti on jo pois nukkunut. :( Isän kanssa etäisemmät välit, erosivat kun olin pieni, mutta kyllä me soitellaan ja nähdään ja tiedän että olen hänelle tärkeä, ja rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat päälle nelikymppisiä ja meidän perheessä olen minä 18v, isosisko 23v ja pikkuveli 12v, aika isolla aikavälillä tultu, mut toimii :) katsotaan yhdessä leffoja, herkutellaan ja käydään ulkomailla, myös isosiskoni ja sen mies on aina mukana :) osa meidän perhettä.
Mun vanhemmat eivät ole koskaan sanoneet että olisin rakas ja tärkeä ja teoillakaan ei ole asiaa ilmaistu. Päinvastoin, apsuus oli täynnä väkivaltaa, vähättelyä, pilkkaa, ivaa, vanhempani yrittivät nujertaa ja alistaa kaikin tavoin. Pääsin väkivaltaisesta kodistani lukion jälkeen opiskelemaan muualle, samalla viimeinenkin kiinnostuksen ripe loppui. Eivät ole olleet sen jälkeen tipan vertaa kiinnostuneita mun elämäsäni, ja jos on ollut hätä tai kriisi niin ei todellakaan ole autettu mitenkään, on vaan ivattu ja pilkattu.
Vanhempani eivät iloitse. Mistään saavutukistani, heitä ei kiinnosta. Vastoinkäymisisä ei auteta, ei kiinnosta (ainoastaan vahingoniloisia jaksavat olla).
Minulla on nyt omia lapsia ja piittaamattomuus ja tunnekylmyys jatkuu, vanhempani eivät jaksaneet tulla kummankaan lapsen ristiäisiiin eivätkä ole viitsineet tavata lapsiani ikinä. Eivät ole mitenkään auttaneet tai huomioineet (ei ainuttaaan synttäri, joulu, tm lahjaa). Viimeksi nähtiin vanhempien kanssa 5 vuotta sitten. Olin silloin raskaana, eivät onnitelleet vaan sanoivat ivallisesti "taisi olla vahinko?".
Sinällään se ei ole yllätys että lapsenlapset ovat yhdentekeviä, sillä jos omaa lastaan ei rakasta. Niin eipä se lapsenlapsi asiaa muuta. Mutta vituttaa se että vaikka eivät ole ikinä lapsiani edes NÄHNEET niin esittävät muille rakastavaa isovanhempaa, valehtelevat hoitavansa ja olevansa lasten knssa, esittelevät lasten valokuvia, vetävät kunnon kulissiroolia.
Tunnevammaisten ja väkivaltaisten vanhempien lapsena on kamala elää. Suru, pettymys ja epättoivo seuraavat läpi elämän, arvet ovat aina sydämessä mukana. Olen kohta 40, ja koko tänä aikana mulle ei ole sanottu mitään kaunista, kannustavaa tai positiivista vanhempieni taholta. Vain sättimistä, haukkumista, arvostelua, pilkkaa, ivaa, vähättelyä. Tätä kun on kuunnellut 40 vuotta niin ei jaksa enää edes itkeä, kyyneleet loppui jo lapsuudessa :(
Mun vanhemmat eivät ole koskaan sanoneet että olisin rakas ja tärkeä ja teoillakaan ei ole asiaa ilmaistu. Päinvastoin, apsuus oli täynnä väkivaltaa, vähättelyä, pilkkaa, ivaa, vanhempani yrittivät nujertaa ja alistaa kaikin tavoin. Pääsin väkivaltaisesta kodistani lukion jälkeen opiskelemaan muualle, samalla viimeinenkin kiinnostuksen ripe loppui. Eivät ole olleet sen jälkeen tipan vertaa kiinnostuneita mun elämäsäni, ja jos on ollut hätä tai kriisi niin ei todellakaan ole autettu mitenkään, on vaan ivattu ja pilkattu.
Vanhempani eivät iloitse. Mistään saavutukistani, heitä ei kiinnosta. Vastoinkäymisisä ei auteta, ei kiinnosta (ainoastaan vahingoniloisia jaksavat olla).
Minulla on nyt omia lapsia ja piittaamattomuus ja tunnekylmyys jatkuu, vanhempani eivät jaksaneet tulla kummankaan lapsen ristiäisiiin eivätkä ole viitsineet tavata lapsiani ikinä. Eivät ole mitenkään auttaneet tai huomioineet (ei ainuttaaan synttäri, joulu, tm lahjaa). Viimeksi nähtiin vanhempien kanssa 5 vuotta sitten. Olin silloin raskaana, eivät onnitelleet vaan sanoivat ivallisesti "taisi olla vahinko?".
Sinällään se ei ole yllätys että lapsenlapset ovat yhdentekeviä, sillä jos omaa lastaan ei rakasta. Niin eipä se lapsenlapsi asiaa muuta. Mutta vituttaa se että vaikka eivät ole ikinä lapsiani edes NÄHNEET niin esittävät muille rakastavaa isovanhempaa, valehtelevat hoitavansa ja olevansa lasten knssa, esittelevät lasten valokuvia, vetävät kunnon kulissiroolia.
Tunnevammaisten ja väkivaltaisten vanhempien lapsena on kamala elää. Suru, pettymys ja epättoivo seuraavat läpi elämän, arvet ovat aina sydämessä mukana. Olen kohta 40, ja koko tänä aikana mulle ei ole sanottu mitään kaunista, kannustavaa tai positiivista vanhempieni taholta. Vain sättimistä, haukkumista, arvostelua, pilkkaa, ivaa, vähättelyä. Tätä kun on kuunnellut 40 vuotta niin ei jaksa enää edes itkeä, kyyneleet loppui jo lapsuudessa :(
eikä rakastanut edes lapsena.
Äitini on sanonut, etten ole enää hänen lapsensa, koska olen jo täysi-ikäinen.
Samoin mulle ekasta raskaudesta sanoi, että pitäisi tehdä abortti ja toisesta "voi ei".
Nyt kuitenkin kävelee mun yli jatkuvasti mun lasten asioissa ja on saanut koko meidän perheen elämän aivan sekaisin. Lapset käyttää hyväksi sitä, että äitini ei pidä mua edes ihmisenä, mutta heille hakisi vaikka kuun taivaalta.
Eli mulla ei ole mitään auktoriteettia lapsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta eipä siis ollut lapsuudessakaan sitä rakkautta antaa. Meidät lapset tehtiin kn oli "pakko tehdä", 70-luvulla maaseudulla lapsentekopakko oli voimissaan, eli lapsia piti saada kaikkien, muuten oli sosiaalisesti epäilyttävä pariskunta. Kaupungeissa ei kai tätä pakkoa ollut.
Yleisesti voisi kai yleistää että vanhempien rakkaudettomuus alkaa aina jo lapsuudessa, en ole ikinä nähnyt että lapsuudessa lapsiaan rakastaneet vanhemmat jotenkin lopettaisivat sen rakastamisen lapsen aikuistuessa.
Suomessa varmaan 30-40% omasta ikäluokastani (70-l) tuli rakkaudettomista, tunnevammaisista ja kylmistä perheistä, eli väkivaltaa, alkoholismia, insestiä, nujertamista, piilotettuja ongelmia jne. Tunnen itseni lisäksi paljon rakkaudettomien kotien lapsia, ja kaikki he - kuten itsekin - kärsivät asiasta tänäkin päivänä.
Kyllä, näyttävät sen huolenpidolla. Välimatkaa on paljon, eikä rahallistakaan apua ole mahdollisuutta kumminkaan päin antaa. Mutta soittelemme monta kertaa viikossa ja kyläilemme aina kun mahdollista. Vanhemmat ovat aina kiinnostuneita asioistani ja minä heidän asioistaan ja voinnistaan. Pieniä juttuja: kesäkukkia, herkkuruokia, säästettyjä naistenlehtiä luettavaksi ja niin edelleen. Sama toisin päin. Ja se tunne, että välitetään. Itselleni on tärkeää tieto siitä, että he eivät ikinä lakkaisi rakastamasta minua, enkä minä heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, mulle tuli tosi hyvä mieli tekstistäsi :)
Mutta asiaan, en tiedä rakastavatko vanhempani mua. Lapsena sen vain "tiesi", että totta kai äiti ja isä rakastavat, mutta nyt vanhempana (ikää huimat 21v) en tiedä. En usko että se rakkaus olisi mihinkään kadonnut, se saattaa vain olla toisenlaista.
Nyt olen jo aika sinut sen asian kanssa, ettei vanhempieni rakkaus minua kohtaan välttämättä voi olla enää samanlaista kuin mitä se oli lapsena, mutta oli se silti 17-vuotiaana kova pala, kun ensi kertaa kävi mielessä, että rakastavatko vanhempani minua.
Tein pari vuotta sitten asioita, jotka saivat mut miettimään, että rakastaako isäni mua kaikesta huolimatta. Että olenko mä kaikesta huolimatta "isän tyttö", vaikka onkin tullut kaduttua tekemisiään jnejne. Asiasta ei ole koskaan puhuttu, ja olen tyytyväinen puheväleihin, mutta silti se välillä kaihertaa, kun en tiedä..!
Mulla ei ole vielä lapsia, mutta toivon, että kun niitä saan ja ne kasvavat, pystyisin rakastamaan niitä yhtä paljon vauvana kuin aikuisenakin.
Ei puhuta sanallisesti että rakastaisivat, mutta kyllä sen tietää että rakastavat, ja minäkin rakastan vanhempiani. Olen jo 34-v mutta äiti pitää minua lapsenaan..... Toisaalta suloista, toisaalta hieman ärsyttävääkin. Äitini huolehtii ja kyselee onko kaikki hyvin, jaksanko lasten kanssa hyvin jne. Käyn välillä vanhempieni luona lasten kanssa kyleilemässä useamman päivän, jolloin äitini höösää ja laittaa ruokaa kuin viimeistä päivää. Äitini oli melko tiukka kasvattaja ja hänellä on vahva auktoriteetti, mutta hän myös hemmotteli minua, nuorimmaista ehkä eniten. Joskus tunnen syyllisyyttä siitä, että äitini kohtelee minua hieman eri tavalla kuin muita sisaruksia, mutten oikein voi asialle mitän tehdäkään...ehkä se on sekä siunaus että kirous, tuo äidinrakkaus perheen "vauvaa" kohtaan.
Tuon 8v tytön murha kosketti varmasti kaikkia kotka siitä ovat kuulleet. karmeaa on etenkin se, jos lähipiiri on tiennyt lapsen kärsivän, muttei ole tehnyt asialle mitään, ainakaan ei ole tehneet tarpeeksi jos tilanne on päässyt noin bväkivaltaiseksi. Lepää rauhassa pieni enkelityttö, toivottavasti kuolemasi auttaa estämään muiden pienten lasten kokemaa väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä sanota "rakastan sinua" - se ei oikein suomalaisen suuhun taivu mutta varmasti lapset tietävät että ovat tärkeintä maailmassa vielä nyt 30v:näkin (kuten esikoiseni on).
Viestitellään useamman kerran viikossa jokaisen kanssa, soitellaan, he tulevat pari kertaa kuukaudessa syömään, soittavat kun on hätä ja yritän antaa "vierihoitoa" pahimman yli, menen mukaan vaikka lääkäriin jos pelottaa jne.
Itsestäänselvyys on että opiskelijatyttö tankkaa pakastimesta nyssäköitä omiin tarpeisiinsa, ihan tarkoituksella teen vähän liikaa että noita annoksia riittää:) Jos meillä on ylimääräistä rahaa annamme siitä vähän heillekin tai lähdemme vaikka yhdessä reissuun.
Oli tilanne mikä tahansa he voivat kääntyä meidän puoleemme, mun mielestä se on tärkeintä "rakkautta".
Mua ja miestä on rakastettu ehdoitta ja sen haluamme antaa lapsillekin.
ja suree, kun elämäni ei suju kuten strömsöössä, toivoo mun parasta ja varmaan tuskailee, kun en ota apuaan vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on niinpäin, että lapsena en kokenut vanhempien rakastavan (oli kaikkea tuota mitä 70-lukulainen kuvaili, paitsi insestiä) mutta nyt kun olen aikuinen käyttäytyvät vanhemmat jotenkin kuten olisin halunnut heidän nuorempana käyttäytyvän, ovat ilmeisesti päässeet eroon omista ongelmistaan jotka aiemmin estivät osoittamasta välittämistä. Aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita.
kuitenki pidetty.. ja kaikki olisikin mennyt varmaan ok, vanhempani kyllä sopeutuivat asiaan.. Mutta isäni kuoli kun olin n. 1,5v, ja vähän ennen sitä kuoli äitini ainoa tukiverkko, hänen isoäitinsä. Joten äiti jätti minut omille isovanhemmilleni (isän vanhemmat...)ja häipyi.
Koko lapsuuden olen ollut riippa, josta on pidetty huoli koska kunnon ihmiset niin velvollisuuden tunnosta tekevät. Ja mitä naapuritkin olisivat ajatelleet jos minut olisi sijoitettu laitokseen...
Sinulla ap on hienot vanhemmat :) Itse pyrin toki pitämään olista lapsistani paremman holen, ja esikoinen (joka on muuttanut kotoa) on aina tervetullut kotiin, ja soittelemme/ näemme usein ja kyselemme kuulumisa jne. Tiedä sitten minä hän meitä pitää :) Jokatapauksessa olemme kuitenkin siinä suhteessa paremmat kuin meidän (minun ja miehen) vanhemmt ovat koskaan olleet :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen ollut ei-toivottu lapsi. Koko lapsuuden olen ollut riippa, josta on pidetty huoli koska kunnon ihmiset niin velvollisuuden tunnosta tekevät.
rakastettu lapsi! Omien epäilysteni keskellä minua kovasti kosketti sellainen ajatus isällisestä ja hyväksyvästä rakkaudesta, joka tästä kauniista videosta kuvastuu: http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4
Musta tuntui joskus lapsena ja usein teini-iässä, että en kuulu meidän perheeseen. Asuttiin "paremmalla" alueella hienossa omakotitalossa, mulla on 2 veljeä; isoveli ja pikkuveli ja ikää mulla 23 vuotta. Sillon kun vielä kotona asuin niin usein tuntui siltä esimerkiksi kun syötiin yhdessä koko perhe, ettei ne ymmärrä mun juttuja, että niillä on ihan omat juttunsa ja mun jutuille joskus naurettiinkin ihan päin naamaa. Vietin siis aikaa tosi paljon omissa oloissani, omassa huoneessa. Äidin kanssa oli sukset ristissä lähes koko ajan, meidän mielipiteet ei kohdannu ollenkaan. Muutin 19-vuotiaana mieheni luokse, nyt kun jälkeenpäin ajattelen niin olisi pitänyt muuttaa jo paljon aikaisemmin, ettei olot vanhempien luona olisi menneet niin huonoiksi.
Välit vanhempiin parani lähes heti, kun muutin pois niiden luota. Vasta näin kun olen asunut oman mieheni kanssa omassa kodissa, olen saanut kokea olevani tärkeä ja rakastettu myös vanhemmilleni. Nähdään n. kerran viikossa, kahvitellaan ja käydään syömässä toistemme luona. Käydään äidin kanssa ostoksillakin melko usein. Myös rahallista avustusta olen saanut huomattavia summia vanhemmiltani nyt kun opiskelen, mistä olen ollut erittäin kiitollinen. Nykyään äiti ja isä on yhdet mun parhaista ystävistä, voin puhua niille mistä vaan ja meillä on ollut todella hienoja keskusteluja.
Nyt on kaikki paremmin kuin hyvin, mulla on ihana mies joka hyväksyy mut täysin tällaisena kun olen ja tosiaan vanhempien kanssa välit on lämpimät :)
Me olemme vanhempieni kanssa hyviä ystäviä, emme niinkään enää vanhemmat-lapset. Mulla ikää 37 v. Siksi ehkä vaikea käyttää sanaa "rakastaa". Me olemme aikuisia tasavertaisia ihmisiä jotka olemme omasta halustamme paljon tekemisissä, ei siksi että on pakko tai velvollisuus. Välitämme toisistamme paljon, meidän lapset on heille suuri ilo, mutta en minä kyllä mikään "pikku prinsessa" heille ole ja vähän loukkaantuisinkin jos olisin. Sama toimii toisinpäin eli kun menen heille en käyttäydy kuin joku lapsi eim. mene omatoimisesti jääkaapille vaan käyttäydyn kuin muutkin vieraat.