Mitä jos en rakastakaan syntyvää lasta tai jos en jaksa hoitaa sitä? ov
Enkä kiitos halua viestejä että oisit miettinyt sitä ennen kun hankkiuduit raskaaksi!
Tämä on jo kolmas lapsi, isommat on jo isoj 12 ja 7 vuotiaat.
Tämä raskaus aika ollut vaan niin tuskallista että tässä viime yönä kun en taaskaan saanut nukutta tuli mieleeni että mitä jos jostain syystä mulla ei olekaan voimia hoitaa lasta sitten kun hän syntyy?
Kaikkea sitä yön yksinäisinä ja surkeina hetkinä miettii ja itkee mutta oikeesti pelottaa =(
Kommentit (6)
ja kun näet vaivaa lapsen kanssa, ja alkaa sujua, alat viimeistään rakastaakin. Tai voi olla, että rakastut heti ja huumaannut vauvan tuoksusta. Voi toki olla, ettei vauva olekaan kovin vaikeahoitoinen edes.
Mietin tässä sitä että ehkä alitajunnassa mietin aikaa kun 7 vuotias oli vauva ja se oli yhtä helvettiä ensimmäiset 3 vuotta, pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, erittäin itsepäinen tapaus (edelleenkin) mutta iän myötä rauhoittunut kun ymmärtää asioita paremmin.
Joka tapauksessa miehestä ei silloin vauva aikana ollut mitään apua eikä mies käsittänyt miten väsynyt olen jos saan muutaman kerran vuorokauden aikana nukkua 10-15 minuutin pätkiä...
Olin silloin aivan voimaton ja joka sitten johti masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön muutamia vuosia myöhemmin...
Ehkä mä jotenkin pelkään sitä vaikka tällä kertaa on mies apuna ja tukena kaikessa (kyseessä siis ihan sama mies mutta, no, aika oli silloin toinen).
Ja nyt kun synnytys lähenee kovaa vauhtia ja aika käy vähiin ja kun olen koko ajan tosi väsynyt niin jotenkin kaikki pelottaa ja itkettää ja harmittaa ja tuntuu niin mahdottomalta että välillä kadun miksi tähän vielä aloin =(
Vaikka tiedän että tätä halusin ja jos kaikki menee hyvin niin saa tullla vielä vaikka neljäskin, nämä ajatukset vain peläytti minut.
Ja varsin hyvin sanottu toka vastaajalta että näitä asioitahan ei saa sanoa ääneen.
ap
Tiedostat jo etukäteen että vauva-aika voi olla vaikeata, kaikki ei ole sitä ruusunpunaista, mitä naistenlehdissä hehkutetaan.
Tee (tehkää) varasuunnitelma. Eli jos vauva on vaikea, niin pyytäkää apua, vaikka palkatkaa joku, niin saat nukkua. Pahintahan on se väsymys alussa, jos/kun vauva valvottaa. Älä yritä jaksaa liikaa, olla se reipas äiti, joka ei väsy ikinä jne.
Toista odotan, esikoinen on kohta 2 vee. Esikoinen on mulle äärimmäisen rakas, sydän pakahtuu päivittäin, ikinä en aikaisemmin ole elämässä kokenut mitään näin ihanaa ja koskaan en ole tuntenut ketään kohtaan näin valtavia rakkauden tunteita. MIelessä käy ajoittain, että miten ihmeessä muka voisin oikeasti rakastaa tätä toista lasta samalla tavalla, yhtä paljon. Miten sitä rakkautta voisi riittää?
Ja nimenomaan yöllä mietin näitä juttuja. Itkeskelen salaa ja kadun tätä raskautta. Itken, että tuli tehtyä jotain näin peruuttamatonta, meillähän oli jo täydellinen pieni perhe, miksi nyt mentiin sotkemaan tuo kuvio.
Päivisin harvemmin ajattelen raskaudesta/toisesta lapsesta mitään negatiivista. Vain öisin saan itseni aina sellaiseen tilaan, että itku tulee ja alan panikoida..
Hormoneilla on taatusti osansa ja arpansa näiddä yön fiiliksissä. Järjellä tajuan, että totta kai tulen rakastamaan omaa lastani. Olen aivan satavarma, että sinäkin tulet uutta tulokasta rakastamaan.
Jaksamista ja koeta puhua asiasta miehellesi. Hänen on ymmärrettävä tilanteesi ja luvattava auttaa sinua tällä kertaa ihan eri tavalla, kuin ennen.
väsynyt ihminen voi olla jos ei saa koskaan nukkua 15 minuuttia pidempään =(
Silloin oli aika toinen ja onneksi siitä päästiin yli ja asiat saatiin selväksi ja nyt näyttää valoisalta sen puolesta että vihdoin saan kokea sellaisenkin ajan jossa mies täysipainoisesti (sen minkä työltään jaksaa ja ehtii) osallistuu vauvan hoitoon ja siihen että vie vauvan välillä vaunuilemaan että minä saan oikeasti huilata jos sitä tarvitsen.
Kai miehellekin on tullut iän mukana järkeä lisää ... =)
ap
ovat ihan luonnollisia tunteita, niistä ei vain saa puhua, edes tänäpäivänä kun kaikkea tulisi ymmärtää. Minulle kävi niin, että raskausaika meni todella hienosti, odotin ja rakastin, mutta sitten kun se verinen möhkäle lyötiin rinnalle en kokenutkaan heti jotain ihmeellistä rakkautta, mua ällötti lähinnä.
Olin ajatellut kaiken jotenkin eritavalla. Minun olisi pitänyt itkeä onnesta, no enpä itkenyt onnesta, itkin sitä, että voi ei, tommonen rumilus tuli.
Ensimmäiset 2kk meni siinä, että tuo rumilus oli 2 tunnin välein yötä päivää vailla verisiä nännejäni. Ensimmäiseen kuukauteen vessassa käyntikin oli yhtä itkua, pyrstö repesi synnytyksessä pahoin ja tulehtui.
Tuli täyteen 4kk rumiluksella, aloin nähdä kuinka ihana lapsi hän onkaan. Nyt tuo rumilus on jo 12v ja todella rakas!