Ahdistaa, kun olen surkea äiti. :/

Olen aina halunnut tulla äidiksi ja pitänyt lapsista. Olen kuvitellut olevani "täydellinen" äiti, joka ei koskaan korota lapsilleen ääntä ym. Löysin unelmieni miehen ja aloimme haluamaan perhettä, mutta eipä se sitten mennytkään niin kuin suunniteltiin. Esikoista yritettiin reilu neljä vuotta, kunnes sitten hoidoilla tärppäsi. Ja toisenkin lapsen saimme melkein perään. Ja olen siis todella onnellinen lapsistani, mutta tuntuu silti, että aina vain möykkään heille, kun olen töistä tullessa niin väsynyt. Meillä on kaksi poikaa ja he kisuavat keskenään ja siihenkin mulla menee hermot, kun en jaksa aina kuunnella sitä huutoa ja riehumista. Mies vaan toteaa, että pojathan on tuommosia ja kun kasvavat, niin painiminen vaan pahenee. Huoh! :/ Onneksi miehelläni ei mene koskaan hermot, joten lapset saavat ns. normaaliakin mallia. Mutta en tiedä, että mitä tekisin itseni kanssa. Mulla on koko ajan syyllisyydentunteet omasta käyttäytymisestä ja vaikka kuinka yritän hallita hermoni, niin välillä ne vaan menee. Mikä ihme neuvoksi? Pitäiskö mennä johonkin jenkkien "anger managementtiin"?! Jotenkin tuntuu, että mulla on tuo lapsettomuuden käsittelykin jäänyt kesken, vaikka olemmekin saaneet kaksi ihanaa lasta. Ja tuntuu, että mitähän traumoja lapsille tulee äidin lapsellisesta käyttäytymisestä? Ja sekin on vielä taakkana, kun työskentelen lastenhoitoalalla, että pitäisi osata omat lapset kasvattaa "täydelliseksi"? Mutta kun ei niin ei!