Kuvaile lapsuuttasi ja nuoruuttasi sinä tunnekylmässä perheessä kasvanut

hillitty, hallittu ja tottelevainen.

Liian suuria tunteita ei saanut näyttää: iloinen nauru oli riehumista, itkeminen kiellettyä jne.

Kielteisiä tunteita tai mielipiteitä ei saanut esittää. Piti olla paras, kiltein, kunnollisin, tunnollisin. Ei saanut olla paha mieli.

Ei halattu, ei kerrottu, että välitetään. Ei pidetty puolia opettajia tai kiusaavia kavereita vastaan.

Minusta tuli suorittaja ja odotan alitajuisesti itseltäni hirveästi. En ole koskaan tyytyväinen mihinkään, enkä tiedä mitä haluan. Tai kuka oikein olen.

ympäristössä kasvanut, mutta meillä tunteita piiloteltiin ja jotenkin hävettiin. Koskaan ei puhuttumitään rakkaudesta, vihasta, surusta tms, meillä ei riidelty, itketty eikä huudettu (sen sijaan äiti harrasti mykkäkoulua, mutta vain isää kohtaan, ei lapsia).



Meitä lapsia kohdeltiin hyvin, ei kuritettu fyysiesti, ei ikinä haukuttu tai sanottu jotain negatiivista. Isä hemmotteli esim. ruualla ja passaamalla, kun ei osannut muulla tavalla rakkauttaan näyttää, äiti oli vähän etäisempi, mutta ajatteli aina lasten parasta ja oli meidän puolella joka asiassa. Oli jotenkin itsestään selvää, että vanhemmat rakasti meitä, vaikka siitä ei puhuttu, eikä meillä halailtu tms.



Meillä oli aina lemmikkejä, joita halattiin ja hoidetiin sitten urakalla, niille läsytettiin ja niitä rakastettiin, eläimille oli helppo osoittaa tunteita, ihmisille ei voinut, se oli jotenkin noloa.



Luulin pitkään, että meillä oli harvinaisen hyvä perhe ja minulla onnellinen lapsuus, vasta aikuisena huomasin, ettei näin ollutkaan. Äitini on kai ollut koko ikänsä enemmän tai vähemmän masentunut, samoin minä, en tosin niin pahasti kuin äiti (äidillä raskaampia kokemuksia lapsuudessa ja aikuisenakin, minulla ollut paljon helpompaa).



Minä en osaa puhua tunteista, en ole koskaan voinut esim. sanoa kenellekään muulle paitsi omalle lapselleni, että rakastan häntä (lapsellekin se oli aluksi vaikeaa, sanominen tuntui tyhmältä, mutta opettelin sen, koska pidän sitä tärkeänä). Peittelen pahaa mieltä, pidättelen itkua, en näytä suuttumustani, aiemmin myös mökötin miehelle, mutta siitä tavasta olen onneksi päässyt eroon. Olen myös yrittänyt opetella puhumaan tunteista ja näyttämään niitä, mutta se on vaikeaa.



Toivon, ettei tämä siirry omalle lapselleni ainakaan kovin voimakkaana, luultavasti jonkin verran siirtyy tahtomattani (olisi pitänyt mennä terapiaan tms) =(

Meillä myös tunnekylmää ja samoin olen näihin päiviin uskonut, että meillä oli hyvä perhe. Äiti oli kuitenkin alkoholistiperheessä kasvanut ja varmaankin oppinut kieltämään kaikki tunteet.

Hengitin liian kovaäänisesti (se kiellettiin) ja join mm. liikaa vettä äidin mielestä. Lisäksi naurua ja iloa ei kestetty yhtään ja aina piti tehdä paljon töitä (maatila).

Olen suorittaja ja käyn nyt terapiassa. Alitajuntani vaatii minulta kohtuuttomasti ja oikeastaan haen äidin rakkautta koko ajan. Isä oli etäinen ja hän vetäytyi töihin.

Meitä oli 5 lasta ja äiti oli yksinhuoltaja. Lapsuus oli pelkkää huutoa, hakkaamista, haukkumista..ilman syytä sain selkään lukuisia kertoja, ärsytin äitiä olemalla olemassa. Joskus äiti kuristikin.



Koskaan, ikinä äiti ei näyttänyt mitään lämpimiä tunteita meille. Miehet äidillä vaihtui parin kuukauden välein, monesti minä vanhimpana vahdin kaikkia pikkusisaruksia kun äiti oli miehissä.

Huoh, En edes viitsi kirjoittaa kaikkia yksityiskohtia..



En voi käsittää lapsuuttani. En voi käsittää enkä tule ikinä käsittämään miten kukaan voi kohdella lasta noin. Varmaan lapsuuteni takia meillä on vain 1 lapsi jota rakastan yli kaiken ja myös osoitan sen.



Sitä ihmettelen, että kun aina asuttiin rivi- tai kerrostalossa ja tasan varmasti se järjetön huuto kuului koko taloon, niin miksi KUKAAN ei ikinä puuttunut? Soittanut poliiseja, tullut ovelle kysymään...ei ikinä.

Aina haukuttiin, ivattiin, vähäteltiin

Lasten "keksinnöille" naurettiin ivallisesti

Ikinä ei kehuttu tai kiitetty saati sanottu että rakastetaan

Ainainen väkivalta ilman syytä kuritusta)

Jatkuva uhkailu selkäsaunoilla

Jos ilmasi mielipahaa sai haukut ja ivaa

Jos ilmas kiukkua sai suoraan selkään

Jos iloitsi onnistumisesta, pilkattiin

Jos oli onnellinen, tiuskittiin ja mitätöitiin onnen aihe

Aina vertailtiin muihin, muut "parempia" mukamas

Huolia ei saanut kertoa, tukea ei saanut missään

Jos oli suunnitelmia (esim opiskelut) naurettiin päin naamaa ja sanottiin että et onnistu, sinusta ei ole mihinkään

haukuttiin tyhmäksi ja lihavaksi



Olin kiltti, hiljainen ja alistettu kympin tyttö, hikari koulussa, aina tein kaikessa parhaani, ja silti mikään ei riittänyt. Opin jo lsena peittämään tunteeni, niiden ilmaisusta kun tuli rangaistus.

Minua ei koskaan halattu, silitetty, sylitelty, ainoat kosketukset olivat päivittäiset luunapit, tukkapöllyt, korvatillikat, piiska.

Minulle ei ole koskaan sanottu että olisin rakas, ihana tärkeä.



Nyt en ole väleissä vanhempiini, ja vanhempani ovat suuria marttyyreja. Kieltävät KAIKEN tapahtuneeneivätkä ota vastuuta tekemsistään.

Onneksi sain ketjun katkaistua, ja omien lasten kanssa teen kaiken täysin päinvastoin kuin omat vanhempani. En vie lapsiani sadistien tunnevammaisten luokse kylään.

Ei kaikki lapsen tunteet (ilo, suru, kiukku, raivo, hätä) saavat tunnekylmät vanhemmat hermostumaan, lapselle annetaan rangaistus, ja pikkuhiljaa lapsi tukahduttaa itse itseään kontrolloiden kaikki tunteensa, koska pelkää että vanhemmat hermostuu. Tuo jatkuva lapsen itsetarkkailu ja kontrolli on strwssaavaa ja traumatisoivaa. Ja tunnekylmäsä perheessä lasten hellimistä ei harjoiteta koska sekin olisi tunteen osoitus.

Ohis

Aika lailla ne lämmitti viha, kyynisyys, pettymys, yksinäisyys ja turvattomuus.

isä tinasi pullon kanssa mutta hänessä oli lämpöä. Äiti oli aina poissaoleva henkisesti. Mitään ei tapahtunut koskaan, mutta yhtä pahaa on, että me lapset olimme kuin ilmaa. Minun on nykyään vaikeaa hahmottaa identiteettinäi tai sitä mitä tunnen.Mulle ei kasvanut olemassaolon tunnetta



Joskus toivon, että vanhempani olisivat olleet ilkeitä. Olisi helmpompaa, kun olisi jotain konkreettista mistä olla vihainen.

se tehtiin. Esim. ruoka oli syötävä aina, joskus itkettiin ja syötiin. Ttöitä teetettiin paljon, ettei aika menisi lorvimiseen. Nauraminen ja iloisuus oli äidistä ärsyttävää. Tosin ei pitänyt siitäkään, jos olin ihan hiljaa omissa oloissa. Lapsen mielipiteet oli vääriä ja muutenkaan ei arvostettu mitään tekemistä tai sanomista.



Minusta tuli tarkkailija, nykyään koko ajan mietin ihmisten mielialoja ja väistyn heti, jos tuntuu, että toinen on pahalla tuulella. En osaa sanoa vastaan, olen liian ystävällinen. En riitele ihmisten kanssa, enkä uskalla sanoa pahasti, koska tuntuu ikävältä, että toiselle tulee paha mieli. Monesti poistun paikalta ja siitä monet eivät pidä, kun välttelen vahvoja persoonia.