isäni kuoli 3v sitten, on järkyttävä ikävä, haluaisin niin jo hänen luo.

26 kun äitini kuoli



minusta 3 vuotta ei ole vielä pitkä aika surutyötä, mulla alkoi helpottaa vasta lähempänä kymmentä vuotta



ei se tarkoita toki sitä, että olisit nykyisessä olotilassasi sinne asti, se helpottaa vuosi vuodelta aina enemmän



vähän tuli sellainenkin ajatus, että olisitkohan ehkä masentunut?



miltä tuntuisi ajatus mennä lääkärille juttelemaan?



suru on tietty kovin henkilökohtainen asia ja kokemus, mutta jos kaipaat omaa kuolemaa, niin ehkä se on sinulla jo liiankin voimakasta

mutta haluaisin nähd isäni. Mietin mitä on kuoleman jälkeen, jos emme näe rakkaita sitten kuoltuamme niin koko tämä elämä on turhaa, siksikin on pakko uskoa Jumalaan.

Mä kuvittelen isäni joskus viereeni, mutta ei se paljoa lohduta. Tuntuu tyhjältä.



Olisi kiva kuulla muiden ihmisten tarinoita

kuulla, että elämässänne on ollut tuollaisen kaltaisia rakastettavia ja rakastavia vanhempia. Ja että vanhempisuhteenne ovat olleet noin onnistuneita. Se on järjetön etuoikeus. Maailma kun on täynnä "epäkelpoja vanhempia" - niitä jotka mahdollisesti kyllä kulissien vuoksi näyttelevät normaaleja, mutta toimivat oikeasti omia lapsiaan kohtaan kuin hirviöt.



Ehkäpä tuo kuolemanvietti menee kuitenkin jo munkin ymmärrykseni yläpuolelle. Jokaisella meillä on aikamme, kukaan ei tänne jää. Miksette mieluummin käyttäisi aikaanne kertoaksenne, miten hieno ihminen kuollut vanhempanne oli. Me kun kaikki elämme vahvimmin toisten muistoissa; niiden muistoissa jotka ovat meitä elämässämme rakastaneet.

Mun pikkuveli kuoli teini-iässä 6 vuotta sitten. Meni noin 4-5 vuotta ennen kuin tuon asian hyväksyin. Nykyään jos tuntuu ettei tule elämästä mitään juurikin tuon tapahtuman ansiosta, ajattelen, etten ole ainoa hirveän kriisin kohdannut tässä maailmassa. esim. tsunamissa moni menetti koko perheensä, ja heidänkin on vaan pakko selvitä. Jatkuvasti ihmisiltä kuolee läheisiä, se on vaan mentävä eteenpäin. Näin se elämä menee aina.



Et ehkä ole vielä hyväksynyt isäsi kuolemaa. Se on aika vapauttavaa sitten kun niin tapahtuu. Ainakin itselleni oli.

Hän tulisi todennäköisesti hyvin surulliseksi nykyisistä ajatuksistasi? Eikös?

Olin silloin 30v. Oli kyllä hirveä isku. Isä oli vasta 50v ja meidän käsittääksemme aivan terve. Vuoden kesti pahin suru, mutta ei se kokonaan varmasti koskaan poistu. Nytkin alkaa heti kyyneleet valumaan kun asiasta puhun.

Minä yritän ja yritin ajatella niin että paras tapa muistaa isää on pitää mahdollisimman hyvä huoli lapsistani ja antaa heille yhtä hyvä lapsuus kuin minulla oli. Isällä oli aina aikaa meille lapsille ja myös minun lapsilleni.

Välillä kun katson meidän 6-vuotiasta, tulee ikävä isää. On välillä ihan saman näköinen. Samoin meidän reilut 2 viikkoa vanha kuopus. Elämä jatkuu.

mitä muistat ajastasi ennen syntymääsi? Samaa on myös kuolemasi jälkeen. Sori...

kuoli vajaat kaksi vuotta sitten, kaksi viikkoa ennen ensimmäisen lapsenlapsensa, minun lapseni synymää. Sairasti lyhyen sairauden, ja vielä viimeisellä elinviikollaan toivoi, että saisi tyttöni nähdä, mutta ei. Juuri tämä asia kaihertaa paljon, miksi sen piti mennä niin. Menee varmaankin pitkään ennen kuin asian hyväksyn.

Multakin on isä kuollut ja vaikka siitä on jo useita vuosia, ikävöin välillä yhä. Välillä olen kuolleille kateellinen, että he ovat tämän elämän jo selvittäneet, pääsevät pois.

Varmasti toi jo sekin lohtua, tiesi ketjun jatkuvan.

kuoli vajaat kaksi vuotta sitten, kaksi viikkoa ennen ensimmäisen lapsenlapsensa, minun lapseni synymää. Sairasti lyhyen sairauden, ja vielä viimeisellä elinviikollaan toivoi, että saisi tyttöni nähdä, mutta ei. Juuri tämä asia kaihertaa paljon, miksi sen piti mennä niin. Menee varmaankin pitkään ennen kuin asian hyväksyn.

t. kohtalotoveri, jonka isän kuolemasta myös 3 vuotta. Suru pääsi komplisoitumaan, kaikki meni päin helvettiä. Terapia auttaa.

Edelleen 20 vuotta myöhemmin suren sitä, etten saanut aikuistua isäni rinnalla eikä hän ole tavannut puolisoani tai lapsiani.



Minua auttaa se, että tietoisesti vaalin kauniita muistoja isästä. Monesti myös pohdiskelen asioita, joita olen häneltä saanut - millaisia elämänohjeita hän antoi jne. Vaikka isä ei enää elä, hänen elämänsä jatkuu jälkipolvissa ja heidän elämänarvoissaan.



Surutyö täytyy vain tehdä, surra silloin kun surettaa. Ilonkin hetkiä tulee, jatkossa yhä useammin.

mitä muistat ajastasi ennen syntymääsi? Samaa on myös kuolemasi jälkeen. Sori...

Kuollut ei kai voi olla pettynyt.

Multakin on isä kuollut ja vaikka siitä on jo useita vuosia, ikävöin välillä yhä. Välillä olen kuolleille kateellinen, että he ovat tämän elämän jo selvittäneet, pääsevät pois.

Tuhansiin järviin juosta saa...(odota kuitenkin että sulaa)

Minusta pelksätään se että ajettelee millainen maapallo meillä on täynnä luonnon ihmeitä ja aurinko ja kuu mistä eivät hyödy muut planeetat. Todistavat Jumalan olemassa olemisesta ja siitä että elämä ei ole vain tämä pyrähdys. Enen syntymäämme meitä ei ollut, mutta sielu jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Missä ja millaisena, sitä emme tiedä, raamattukaan ei sitä niin hyvin paljasta.

Jos en tapaa isääni, toivon tapaavani *edes* Jeesuksen...



Jos kaikki loppuisi tyhjiöön ja olisimme täältä kaikki yhtä sattumalta kuin maapallokin niin mitä hittoa me sitten täällä?? voitas yhtä hyvin kuolla heti jos tulee isompi ongelma.