Mitä tehdä?

Olisin kysynyt neuvoa, mitä tehdä tilanteessani; 

Olen +40v sinkkunainen. Takana pitempiä parisuhteita, viimeisin lasten isän kanssa. Välit hänen kanssaan ok ja lasten asiat hoituu hyvin. 
Kaipaan kovasti miehen kosketusta ja seksiä miehen kanssa, (ehkä parisuhdetta, en ole siitä vielä varma), mutta menneisyydestä kumpuava pelko estää aloitteeni tuntemattomien kanssa esim. baarissa tai treffeillä tms. missä ylipäätään voi tutustua sinkkumiehiin. 
Olen siis kyllä sinut menneiden kanssa muuten, eivätkä ne vaikuta tähän hetkeen muilla tavoi, mutta jännitän sitä että mitä jos jostain tilanteesta iskee vanha takauma ja ryssin kontaktin miehen kanssa. En halua sitä ja häpeän sellaista hetkeä jo valmiiksi todella paljon. 
Olen ulkonäötäni kuulemma kaunis ja katseista / lähestymisistä päätellen vientiä olisi. Olen huomannut että jännitän / pelkään alitajuntaisesti miehiä vaikka se ei näy päällepäin lyhyissä kontakteissa ja yritän peittää sitä kaikin keinoin olemalla rento ja ystävällinen. Terapia ei auta, olen kokeillut. Olen työstänyt menneisyyttäni pitkään nuorempana ja päässyt asioiden yli muilta osin, mutta täysin vieraan ihmisen päästäminen lähelle ahdistaa. Tilanne v*tuttaa todella paljon, koska kaipaan läheisyyttä ja seksiä, toista aikuista. 
Muuten elämässä on kaikki kunnossa, olen esimiesasemassa ja lasten kanssa elän kivaa arkea. Kysymys siis kuuluu, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Hyväksynkö kohtaloni, vai pakotanko vain itseni näihin ahdistaviin tilanteisiin, jotta pääsen niistä yli ja vapaudun niin sanotusti näistä henkisistä kahleistani vai mitä pitäisi tehdä. En haluaisi rasittaa mahdollista kumppania näillä, enkä halua tuoda menneisyyttä mahdollisiin uusiin suhteisiin. Haluan päästä eroon tästä pelon/ahdistuksen tunteesta joka valtaa mieltä ilman sen hetkistä syytä, kun yritän lähestyä miehiä/miehet minua. 
Taustalla siis oman puolison raiskaus ja pahoinpitely jota en olisi ikinä odottanut / uskonut siltä ”kunnolliselta ja asialliselta mieheltä” jota rakastin ja jonka eteen tein kaikkeni. Olin liian kiltti ja siedin todella paljon henkistä paskaa toiselta ymmärtämättä että mikään siinä ei ollut millään muotoa normaalia. Suhde luonnollisesti päättyi em. syistä. 
Pahinta tässä on juuri tuo, että ihminen jonka päästin lähelle, pidin tukena ja turvana ja jota rakastin, satutti kaikin mahdollisin tavoin. Jälkikäteen ajateltuna en voi käsittää miten olen koskaan antanut kohdella itseäni kuin alhaisinta paskaa. Mitä tässä kannattaisi tehdä? En ole katkeroitunut, en vihaa miehiä ja olen näiden kanssa muuten sinut, mutta henkinen kahle estää uuden ihmisen päästämistä lähelle ja haluaisin olla jälleen oma rohkea, avoin itseni mikä joskus olin.