Äiti antaa teininsä käyttäytyä huonosti kaupassa. Ylen juttu

Vierailija kirjoitti:

En oikeasti enää nää muuta ratkaisua nepsyjen ja vanhempiensa kohdalla kuin sen että ympäröivä yhteiskunta alkaa antaa heille samalla mitalla takaisin. Kyllä nepsykin pelkoa tuntee ja kas vaan kun rauhoittuu. Nähty on se kun oirehtiva nepsy säikähtää rauhalliseksi. Pelkkä uskottava uhka riittää.

 

Suomessahan ei väkivallasta kumminkaan kukaan mitään tuomioita saa niin miksipä ei vastata psykolapsille samalla mitalla? 

Pitäisikö sut ilmoittaa johonkin. Ainakin ylläpidolle, tuollaisia väkivallalla mässääjiä kun riittää tässä ketjussa. Jotenkin sairasta että nepsytkin joutuvaat elämään tuollaisten hullujen keskuudessa, ja teidän lapsien... sääliksi käy heitä.

Ette te monet ole ymmärtäneet koko ideaa. Jos joku käyttäytyy rajattomasti ja huonosti, tilanne pahenee, kun itse kiihtyy. Kannattaa antaa teinin laantua ja ottaa käytös puheeksi vasta sitten. 

Minä kärsin esikoislapseni kanssa sellaisesta häpeästä, ettei moni sitä voi edes käsittää. Hän oli odotettu ja rakas, mutta jo 2-3-vuotiaana vaikea hallita. Kerran kun oltiin kaupassa ja hän halusi jonkin patukan hyllystä, sanoin ei. Hän lähti juoksemaan karkuun ympäri kauppaa. Kävin nappaamassa syliin ja sanoin, että ei, noin sinä et tee. Hän puri. Siis todella lujaa, yksi hammas läpäisi minun käden ihon. Tuon jälkeen kysyin neuvolasta apua. Siellä todella nuori terveydenhoitaja/kätilö sanoi, että se on normaalia uhmaa. 5-vuotiaana lapseni karkasi. Lähti ovesta suuttuneena, piiloutui monen sadan metrin päähän metsään. Kuinka monen muun lapsi on tehnyt tuollaista 5-vuotiaana? Ei ole normaalia. Etsimme mieheni kanssa, mukana oli 2-vuotias nuorempi lapsemme. Yritin huutaa, houkutella, tehdä vaikka mitä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kun ilta pimeni, soitin poliisille. Meidän naapuri oli sattunut katsomaan metsään, jossa poika makasi puun juurella. Oli sanonut, että en mene kotiin. Poliisi ei ehtinyt paikalle kun soitin, että löytyi. Naapuri oli saanut houkuteltua luokseen, josta käytiin hakemassa. Selitin, ettei olla vihaisia. Hänellä oli mennyt totaalisesti kontrolli omiin tunteisiin ja tekemisiin. Siinä ei paljon auta haukkumiset ja nuhteet.

Lastensuojelu oli meidän elämässä. Koulussa tuli riitaa. Sitten oli pinnaamista, koska hänellä oli häpeä, oli pelko, oli itseinho, oli viha. Voimakkaita tunteita. Joskus taas koulussa sujui hyvin. Kavereiden kanssa tuli helposti väärin ymmärryksiä. Niiden selvittäminen oli hänelle haastavaa. Yhden opettajan kanssa tuli hankaluuksia. Opettaja sanoi, ettei poika kunnioita häntä eikä yhteisiä sääntöjä. Poikani oli haistatellut hänelle ja marssinut luokasta ulos. Ensimmäinen reaktio meillä kotona oli, että nyt loppuu tuollainen, anna olla viimeinen kerta ja se puhelin lähti nyt jäähylle. Myönnän, että annoin rangaistukset ja haukut ennenkuin edes kysyin, mikä siihen haistatteluun johti. Poikani oli myöhemmin kuraattorilla kertonut, miten tilanne meni. Olivat tulleet välitunnilta. Hän oli istunut paikalleen ja tunti alkanut. Oli tullut kakkahätä (tai p*skahätä kuten hän oli suoraan sanonut) ja opettaja oli sanonut, että tauolla käydään vessassa, teillä oli juuri tauko. Tästä poikani oli suuttunut ja sanonut, että mun on pakko nyt mennä ja opettaja oli sanonut, että et pääse takaisin tunnille ennen seuraavaa välituntia. Ja tähän hän oli kiihtyneenä haistatellut ja lähtenyt luokasta ovet paukkuen. 

Minusta opettaja toimi väärin ja poika toimi väärin, mutta juuri tuollaiset asiat painaa vanhempaa. Käyttää turhaan energiaansa niihin rajoituksiin, moitteisiin ja rangaistuksiin. Paljon hedelmällisempää olisi itse rauhoittua ja ajatella, että minä en voi mitään sille, mitä on jo tapahtunut, keskity opastamaan, miten jatkossa tuollaisessa tilanteessa hänen pitäisi toimia. Poikani on jo aikuinen, asuu tyttöystävän kansss ja opiskelee. Opinnot amk:ssa etenee hitaasti mutta etenee kuitenkin. Hänellä ei ole älyllisiä haasteita vaan nepsy-haasteita. Modön kahdella muulla lapsella ei ole, joten pääsin lopulta helpolla. Nyt kun lapsuus ja teini-ikä on takana, osaan jo katsoa, mitä tein väärin ja miten olisi ollut parempi. Silloin en osannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nepsy lapsen isä. Pojalla asperger. Lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, raivareita ja itkua. Ne ajatukset vanhemmuudesta mitä aikoinaan oli osittain romuttui. Ei pelattu jalkapalloa, jääkiekkoa yhdessä ja vain siksi kun ei poikaa kiinnostanut. Kaikki muu ympärillä vei huomion. Koulussa oli vaikeaa ennen pienluokalle pääsyä. Kaikki piti olla visuaalisesti selvää ja helposti seurattavistta. Fiksu poika, pärjäsi koulussa hienosti, menestyi. Ylpeä saa olla. 

Vaikka meillä oli raskasta useita vuosia. Väsymys /uupumus oli jatkuvasti läsnä ja tuntuu että vasta nyt alkaa helpottamaan, en siltikään käyttäytynyt näin agressiivisesti ja haukkunut muita kuin täällä nämä ns. nepsyjen vanhemmat. 

Egosentrinen: Henkilö, jonka on vaikea asettua toisen asemaan tai ymmärtää, että muilla on eri näkökulmia, tarpeita ja kokemuksia kuin hänellä itsellään. Hän näkee maailman puhtaasti oman itsensä kautta.

Nepsyvihaaja. Et tajua, että just nää asiat on vaikeita nepsyille.

Onko nepsyn isä nepsy? Vai osaatko lukea. 

Mitä selität? Pointti nyt on, että nepsyiltä ei voi odottaa empaattisuutta, "normaaleja" käytöstapoja, toisten huomioonottamista, kohteliaisuutta joka kuuluu normeille, sääntöjen noudattamista, koska se nyt vaan ON mahdotonta meidän aivotoiminnan takia. Minulla on 5 nepsy lasta ja itse olen nepsy mamma tiedän ihan kokemuksesta, että me ei vaan PYSTYTÄ eikä meiltä siksi pidä VAATIA sama a kuin normeilta. Nepsyjä ei vaan VOI kasvattaa!! Jos minä tai mun lapset saan kilarit kaupassa ja huudan myyjälle niin se on myyjän ongelma ei meidän. Ja jos se toisia asiakkaita häiritsee niin menkööt muualle kauppaan. Se että tulee kaupassa melttarit on muiden vika ja meitä vielä syytellään siitä??! Yhteiskunnan pitäisi ottaa meidät paremmin huomioon.

Juu kaupungilla liikkuu monenlaista vipeltäjää. Päihtyneitä ja mielenterveysongelmaisia. Heidän huomiotaan ei kannata haalia nepsy lastensa kanssa. Tai jos ei teidän perheen omalla turvallisuudella ole väliä niin have fun. Maailma ei lapsiasi ymmärrä. Muillakin on ongelmia ja joku hullu voi oikeasti provosoitua ja ottaa lapsesi kohteekseen.

Pidät ihmisiä siis typeränä etteivät tiedä tätä asiaa? Ettet vain olisi yksi heistä hulluista... 

En pidä ihmisiä typerinä mutta sinua pidän. En laske teitä yhteiskuntaa terrorisoivia hirviöitä ihmisiksi

Peilaat itseäsi nyt hyvä ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Ette te monet ole ymmärtäneet koko ideaa. Jos joku käyttäytyy rajattomasti ja huonosti, tilanne pahenee, kun itse kiihtyy. Kannattaa antaa teinin laantua ja ottaa käytös puheeksi vasta sitten. 

Minä kärsin esikoislapseni kanssa sellaisesta häpeästä, ettei moni sitä voi edes käsittää. Hän oli odotettu ja rakas, mutta jo 2-3-vuotiaana vaikea hallita. Kerran kun oltiin kaupassa ja hän halusi jonkin patukan hyllystä, sanoin ei. Hän lähti juoksemaan karkuun ympäri kauppaa. Kävin nappaamassa syliin ja sanoin, että ei, noin sinä et tee. Hän puri. Siis todella lujaa, yksi hammas läpäisi minun käden ihon. Tuon jälkeen kysyin neuvolasta apua. Siellä todella nuori terveydenhoitaja/kätilö sanoi, että se on normaalia uhmaa. 5-vuotiaana lapseni karkasi. Lähti ovesta suuttuneena, piiloutui monen sadan metrin päähän metsään. Kuinka monen muun lapsi on tehnyt tuollaista 5-vuotiaana? Ei ole normaalia. Etsimme mieheni kanssa, mukana oli 2-vuotias nuorempi lapsemme. Yritin huutaa, houkutella, tehdä vaikka mitä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kun ilta pimeni, soitin poliisille. Meidän naapuri oli sattunut katsomaan metsään, jossa poika makasi puun juurella. Oli sanonut, että en mene kotiin. Poliisi ei ehtinyt paikalle kun soitin, että löytyi. Naapuri oli saanut houkuteltua luokseen, josta käytiin hakemassa. Selitin, ettei olla vihaisia. Hänellä oli mennyt totaalisesti kontrolli omiin tunteisiin ja tekemisiin. Siinä ei paljon auta haukkumiset ja nuhteet.

Lastensuojelu oli meidän elämässä. Koulussa tuli riitaa. Sitten oli pinnaamista, koska hänellä oli häpeä, oli pelko, oli itseinho, oli viha. Voimakkaita tunteita. Joskus taas koulussa sujui hyvin. Kavereiden kanssa tuli helposti väärin ymmärryksiä. Niiden selvittäminen oli hänelle haastavaa. Yhden opettajan kanssa tuli hankaluuksia. Opettaja sanoi, ettei poika kunnioita häntä eikä yhteisiä sääntöjä. Poikani oli haistatellut hänelle ja marssinut luokasta ulos. Ensimmäinen reaktio meillä kotona oli, että nyt loppuu tuollainen, anna olla viimeinen kerta ja se puhelin lähti nyt jäähylle. Myönnän, että annoin rangaistukset ja haukut ennenkuin edes kysyin, mikä siihen haistatteluun johti. Poikani oli myöhemmin kuraattorilla kertonut, miten tilanne meni. Olivat tulleet välitunnilta. Hän oli istunut paikalleen ja tunti alkanut. Oli tullut kakkahätä (tai p*skahätä kuten hän oli suoraan sanonut) ja opettaja oli sanonut, että tauolla käydään vessassa, teillä oli juuri tauko. Tästä poikani oli suuttunut ja sanonut, että mun on pakko nyt mennä ja opettaja oli sanonut, että et pääse takaisin tunnille ennen seuraavaa välituntia. Ja tähän hän oli kiihtyneenä haistatellut ja lähtenyt luokasta ovet paukkuen. 

Minusta opettaja toimi väärin ja poika toimi väärin, mutta juuri tuollaiset asiat painaa vanhempaa. Käyttää turhaan energiaansa niihin rajoituksiin, moitteisiin ja rangaistuksiin. Paljon hedelmällisempää olisi itse rauhoittua ja ajatella, että minä en voi mitään sille, mitä on jo tapahtunut, keskity opastamaan, miten jatkossa tuollaisessa tilanteessa hänen pitäisi toimia. Poikani on jo aikuinen, asuu tyttöystävän kansss ja opiskelee. Opinnot amk:ssa etenee hitaasti mutta etenee kuitenkin. Hänellä ei ole älyllisiä haasteita vaan nepsy-haasteita. Modön kahdella muulla lapsella ei ole, joten pääsin lopulta helpolla. Nyt kun lapsuus ja teini-ikä on takana, osaan jo katsoa, mitä tein väärin ja miten olisi ollut parempi. Silloin en osannut.

Valitettavasti avaudut nyt parille sekopäälle täällä jotka vihaavat kaikkia ja kaikkea, varmaan itseäänkin. 

Vierailija kirjoitti:

Viestien perusteella ei taida se nepsydiagnoosi olla se suurin ongelma. Tai ehkä tää kaikki on vaan trollausta. Kaikki tsempit lapsille, vanhemmista ei ilmeisesti hirveästi ole apua.

 

Mutta toi artikkeli itsessään oli tosi kiinnostava ja positiivinen. Tuollaista kasvatuksellista lähtötapaa voisi koittaa ihan omiinkin lapsiin, vaikka nepsyjä eivät olekaan, kurittomia teinejä kyllä. Ja rohkeita ovat nämä vanhemmat, jotka hakevat apua ja etsivät keinoja haastavan vanhemmuuden keskellä. Ei seklkeästikään ole helppoa. Suuri arvostus heille ja hatunnonsto!

Samaa ajattelin, että voi kun olisi ollut tuollainen vertaistuki silloin kun oma poikani oli lapsi ja teini. Ei ollut mitään. Se häpeän määrä ja myös yksinäisyys asian kanssa. Asioista ei puhuttu eikä ollut ketään, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja keinoja. Teineillä vaikuttaa vielä ne hormonitkin. Sitten se ainakin minun lapsellani tasaantui, aikuisuus vähensi törmäyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeasti enää nää muuta ratkaisua nepsyjen ja vanhempiensa kohdalla kuin sen että ympäröivä yhteiskunta alkaa antaa heille samalla mitalla takaisin. Kyllä nepsykin pelkoa tuntee ja kas vaan kun rauhoittuu. Nähty on se kun oirehtiva nepsy säikähtää rauhalliseksi. Pelkkä uskottava uhka riittää.

 

Suomessahan ei väkivallasta kumminkaan kukaan mitään tuomioita saa niin miksipä ei vastata psykolapsille samalla mitalla? 

Pitäisikö sut ilmoittaa johonkin. Ainakin ylläpidolle, tuollaisia väkivallalla mässääjiä kun riittää tässä ketjussa. Jotenkin sairasta että nepsytkin joutuvaat elämään tuollaisten hullujen keskuudessa, ja teidän lapsien... sääliksi käy heitä.

Katsos kun mullakin on ongelmia kuten sinulla ja kersoillasi. Kyllähän sun pitää ymmärtää jos mä en pysty olemaan vaikkapa sylkemättä sinun ja kersasi päälle. Mun pitää ensin antaa rauhoittua. Et saa kritisoida mua siinä tilanteessa. Se vaan pahentaa asiaa. Sinun pitää ymmärtää minua. Se on sinun velvollisuus.