Miehen empatian puute ja vähättelevä käytös

Minua on jo pidempään vaivannut miehen aikaansaamattomuus ja empatian puute. Olemme olleet jo pitkään (melkein 10 vuotta) yhdessä ja alkuvuosien avuliaasta ja oma-aloitteisesta miehestä on kuoriutunut omien tarpeidensa ja etunsa ajattelija. Mies on ahkera työssään ja toimii vastuullisessa ammatissa, mutta kotona välillä tuntuu kuin eläisin teinin kanssa.

Mies ei saa siis kerta kaikkiaan mitään aikaiseksi, jos en asiasta sano monta kertaa, ja lopulta menee aina riitelyksi, koska mies ei kestä jos yhtään lopulta itse turhaudun ja sanon vähänkään painavammin. Olen pyytänyt miestä tilaamaan putkimiehen viime keväästä asti sillä suihkumme hanassa on vikaa. Ei ole saanut aikaiseksi ja eilen tästä tuli riita kun mies suuttui, kun asiasta muistutin jälleen, ja tällä kertaa sanoin, että olen nyt niin monesti tästä huomauttanut, että alkaa mennä hermo. Joo voisin tilata itse, mutta hoidan jo nyt lähes kaiken ruuanlaiton, kauppareissut, siivouksen, reissujen ja asioiden suunnittelut. Mies auttaa siivouksessa, jos on sovittu, että lauantaina siivotaan, mutta ei itse ikinä oma-aloitteisesti siivoa tai ehdota sitä. Pyykkitelineestä napsii omat puhtaat pyykit ja jättää loput siihen. Ruoka ei ole koskaan valmiina vaikka olisi tullut töistä aikaisemmin. Viime keväänä tulin työreissusta vatsatautisena. Kun pääsin kotiin, ammotti jääkaappi tyhjänä ja mies ei ollut käynyt kaupassa ostamassa vaikka mehua ja jogurttia, vaikka oli jo edellispäivänä tiennyt, että tulen tosi huonovointisena kotiin. Asiasta jos sanoo niin mies ottaa itseensä ja alkaa moittia, että ”ei nyt jaksa kuunnella mitään räksytystä”.

Olen aivan viimeisilläni raskaana ja hoitanut melkein kaiken vauvaan liittyvän yksin (vaatteet, tarvikkeet, niiden pesut, huoneen järjestelemisen, vaunujen ostot..) Miehelle jäi hoidettavaksi turvakaukalon osto ja asentaminen. Se saatiin viimein hankituksi kun olin siitä kesästä asti muistuttanut ja lopulta sanoin, että nyt lähdetään ostamaan se. Kaukalo on yhä paketissaan eteisessä, asentamatta, ja vauva voi tulla nyt minä päivänä tahansa.

Eniten varmasti tässä surettaa se, että tuntuu, että jään todella yksin ja eniten pelottaa sairaalasta kotiutuminen. Raskaana olisin tarvinnut paljon enemmän hoivaa ja hellyyttä, ja että toinen olisi edes joskus aidosti sanonut kiitos kun olet hoitanut sitä ja tuota tai että olen pärjännyt hyvin vaikka olo ei aina ole ollut kovin hyvä. Miten käy kun kotiudumme? Minäkö laitan ruuat vauva kainalossa imetystä harjoitellessa? 

Miehen isä on siis kahta kauheampi eikä varmasti ole eläessään tiskikonetta täyttänyt eikä vaimoaan koskaan kauniisti puhutellut. Jotenkin tuo oman miehen empatian puute korostuu erityisesti silloin, kun olen itse kipeänä ja aidosti tarvitsisin apua. Moneen sairastumiseeni suhtautuu vähättelevästi. Tai jos itken niin hän ei osaa lohduttaa. Tämä kenties johtuu siitä, että miehen oma äiti on ollut vakavasti sairas miehen lapsuudessa ja mieheni ei jotenkin ”kestä” sitä, jos minä olen sairaana tai heikko, ja se näyttäytyy välttelevänä ja vähättelevänä käytöksenä.

Onko kenelläkään samanlaista kokemusta tai mitään toivoa, että miehen käytös ikinä tulee muuttumaan? Asiasta olemme koittaneet keskustella (tai minä olen) mutta ne keskustelut päättyvät joka kerta riitaan ja miehen loukkaantumiseen.