Lue keskustelun säännöt.
Olin tänään niin yksinäinen, että itkin
23.08.2026 |
Eipä ole monta kertaa elämässä tapahtunut. Meillä ln ollut perheessä muutoksia. Mieheni asuu työn takia muualla, ei käy kotona joka viikonloppu, koska liian kallista. Seuraavan kerran tulee parin viikon päästä ti-illasta sunnuntaihin. Poikani muutti heinäkuussa pois, opiskelemaan. Vaikka hän oli armeijassa, jotenkin se oli mukavaa, kun hän tuli usein viikonlopuksi kotiin. Ja vaikka olisi ollut tyttöystävän luona, hän kuitenkin käväisi kotonakin. Juteltiin, syötiin yhdessä, ja ruokaa tosiaan kului. Minulla on joitakin ystäviä. Kun ehdotan yhteistä tekemistä, aina niillä on jotain muuta. Samalla paikkakunnalla asuu ystävä, jonka kanssa oltiin paljon tekemisissä. Meidän pojat oli kavereita. Hänellä on paljon harrastuksia ja menoja ja perhe-elämää ja kesämökki. Hyvä jos kerran kuussa ehditään kahvitella tai käydä leffassa tai taidenäyttelyssä tai konsertissa. Minulle se on vähän. Olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun on niin vähän ystäviä. Työkavereita on toisella paikkakunnalla, mutta ei meillä kukaan tee mitään yhdessä töiden ulkopuolella. Olen kunnioittanut sitä, enkä ruinaa toisilta, että voitko tehdä jotain yhdessä vapaa-aikana.
Yksinäisyys, miten siihen edes tottuu, kun on ikänsä ollut sosiaalinen ihminen?
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus parikymppisenä alkoi leipimään, kun tajusi miten yksipuolista yhteydenpito kavereiden suuntaan oli. Ja tosiaan, kun lakkasin pitämästä yhteyttä, suhteet hiipuivat. Monesti lukenut netistä, että "pitää olla aktiivinen, kiinnostunut, aloitteellinen muiden suuntaan", mutten koskaan ole saanut vastausta siihen, miksei kenenkään tarvitse olla noita asioita minun suuntaan.
Sama minulla. Että sitten joskus ottaa päähän. Miksi minun pitää aina olla se aloitteellinen ja aktiivinen? Nuoruusvuosien jälkeen ei ole ollut yhtään sellaista ystävää, joka ottaisi yhteyttä ja ehdottaisi tapaamista. Facebookissa kyllä hehkutetaan ystävyyttä ja toivotetaan hyvää syntymäpäivää, mutta livenä ei ole aikaa.
Ikinä ei pyydetä minnekään. Ei lasilliselle, ei syömään, eikä edes kylään. Ennen jaksoin pyytää meille kylään, mutta olen lopettanut senkin, kun ikinä ei tule kutsua toisin päin. Sitä paitsi eräs ystävä teki pahat oharit. Olin leiponut itse pitsaa ja pullaa ja odotin häntä miehensä kanssa kylään. Kun ei alkanut kuulua, laitoin viestin, sen jälkeen odotin taas ja lopulta soitin. Vastaus oli, että anteeksi kauheasti, he ovat veneilemässä ja olivat unohtaneet kokonaan, mutta hei, otetaan joskus uusiksi. Sen jälkeen en ole heitä kutsunut kylään, mutta eivät ole hekään meitä. Tämä ystävä on juuri sellainen, että facebookissa kyllä lupaillaaan, että pitää pian taas tavata, mutta eipä tule kutsua. Syntymäpäivänä en tarvitse mitään onnitteluja siellä facebookissa, vaan tulkaa livenä käymään tai kutsukaa jonnekin.
Aika samaa ollut itselläni. Löysin kyllä opiskeluissa aina sen oman porukan, mutta se porukka oli useimmiten olemassa ainoastaan siellä koulussa. Ketään ei kiinnostanut olla tekemisissä vapaalla. En sitten tiedä, näytänkö niin omituiselta ettei ihmiset halua näyttäytyä seurassani vai mikä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun meidän poika muutti opiskelemaan 450 km päähän, soitin lukuisia kertoja Maatitin Lainaa vain. Tuntui pahalta, vauva oli lentänyt pois pesästä. Äideille se yleensä on vaikeinta. Halusin kuitenkin, että hän saa itsenäistyä rauhassa, eikö äiti soittele joka ilta, miten menee. Minulle ei aikoinaan suotu sitä itsenäistymistä. Painostettiin, että pitää tulla käymään joka viikonloppu. Opiskelupaikkakunnalta oli kotiin vain 50 km, ja olin huono keksimään tekosyitä, miksi ei sovi. Nykyajan vanhemmat on paljon sivistyneempiä kuin 40-50-luvulla syntyneet, joista osa ripustautui.
Kullini on viritetty ja mietin matemaattisia tehtäviä joten billu ei ole mielessäni, älä itke miehesi kulli on toisessa reiässä, hän käyttää kumia näin ennustan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus parikymppisenä alkoi leipimään, kun tajusi miten yksipuolista yhteydenpito kavereiden suuntaan oli. Ja tosiaan, kun lakkasin pitämästä yhteyttä, suhteet hiipuivat. Monesti lukenut netistä, että "pitää olla aktiivinen, kiinnostunut, aloitteellinen muiden suuntaan", mutten koskaan ole saanut vastausta siihen, miksei kenenkään tarvitse olla noita asioita minun suuntaan.
Sama minulla. Että sitten joskus ottaa päähän. Miksi minun pitää aina olla se aloitteellinen ja aktiivinen? Nuoruusvuosien jälkeen ei ole ollut yhtään sellaista ystävää, joka ottaisi yhteyttä ja ehdottaisi tapaamista. Facebookissa kyllä hehkutetaan ystävyyttä ja toivotetaan hyvää syntymäpäivää, mutta livenä ei ole aikaa.
Ikinä ei pyydetä minnekään. Ei lasilliselle, ei syömään, eikä edes kylään. Ennen jaksoin pyytää meille kylään, mutta olen lopettanut senkin, kun ikinä ei tule kutsua toisin päin. Sitä paitsi eräs ystävä teki pahat oharit. Olin leiponut itse pitsaa ja pullaa ja odotin häntä miehensä kanssa kylään. Kun ei alkanut kuulua, laitoin viestin, sen jälkeen odotin taas ja lopulta soitin. Vastaus oli, että anteeksi kauheasti, he ovat veneilemässä ja olivat unohtaneet kokonaan, mutta hei, otetaan joskus uusiksi. Sen jälkeen en ole heitä kutsunut kylään, mutta eivät ole hekään meitä. Tämä ystävä on juuri sellainen, että facebookissa kyllä lupaillaaan, että pitää pian taas tavata, mutta eipä tule kutsua. Syntymäpäivänä en tarvitse mitään onnitteluja siellä facebookissa, vaan tulkaa livenä käymään tai kutsukaa jonnekin.
Juuri tästä syystä en ole merkannut Facebookiin syntymäpäivääni. Nuo seinälle tulevat synttärionittelut ovat sosiaalista esittämistä. Pärjään kyllä ilman niitäkin. Mitäpä jos sinäkin poistaisit Facebookin synttärinäkymän? Veikkaan että onnittelut loppuvat, koska ei nämä "kaverit" niitä synttäreitäsi ilman muistutusta muista.
Mutta että itse tehtyä pitsaa ja pullaa. Olit todella nähnyt vaivaa! Investointisi ei valitettavasti vain tuottanut tulosta. Helmiä sioille jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies, lapset, ystäviä, yksinäisyys, mikä näistä ei kuulu joukkoon? Sä et taida tietää millaista on yksinäisyys? Kun rintaa puristaa, mutta ei osaa enää edes itkeä.
On se naisten yksinäisyys ja sitten on se miesten yksinäisyys. Toisessa käydään tyttöjen kanssa ulkomailla ja toimiston gimmojen kanssa lounaalla, mutta koetaan yksinäisyyttä. Toisessa sinulla ei ole ketään ja kaikki torjuvat sinut, kun olethan jotenkin viallinen koska sinulla ei ole ketään.
Liioittelua. Olen yksinäinen nainen. En ole ikinä ollut tyttöjen viikonloppureissulla, ei ole kukaan pyytänyt. Enkä ole ikinä käynyt työkavereiden kanssa missään töiden jälkeen. Jokaisella on oma elämä, lähtisin jos joku pyytäisi.
Et oe niin yksinäinen kun jotkut ovat. Olen eronnut. Minä aloin nauttia itsekseen olosta kun lapsi muutti pois kotoa, käy harvoin kylässä, oli viime vkl kylässä. Pari kaveria käy kerran kk kahvilla. Käytiin lauantaina pojan kanssa siskolla kylässä. Nyt ollut terveyskeskus käyntejä kyllästymiseen asti, ensi vk 2 kertaa. Ne kun ohi , en kaipaa muuta kun itsekseen oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies, lapset, ystäviä, yksinäisyys, mikä näistä ei kuulu joukkoon? Sä et taida tietää millaista on yksinäisyys? Kun rintaa puristaa, mutta ei osaa enää edes itkeä.
On se naisten yksinäisyys ja sitten on se miesten yksinäisyys. Toisessa käydään tyttöjen kanssa ulkomailla ja toimiston gimmojen kanssa lounaalla, mutta koetaan yksinäisyyttä. Toisessa sinulla ei ole ketään ja kaikki torjuvat sinut, kun olethan jotenkin viallinen koska sinulla ei ole ketään.
Liioittelua. Olen yksinäinen nainen. En ole ikinä ollut tyttöjen viikonloppureissulla, ei ole kukaan pyytänyt. Enkä ole ikinä käynyt työkavereiden kanssa missään töiden jälkeen. Jokaisella on oma elämä, lähtisin jos joku pyytäisi.
Kärjistetty, kyllä, mutta onhan lehdissäkin ollut näitä artikkeleita siitä, miten joku nainen on niin yksinäinen, vaikka on puoliso ja lapset, liuta kavereita ja sitten vielä harrastusporukat. Se on vähän sama kuin sanoisi, että näkee nälkää, vaikka käy päivittäin ulkona syömässä ja kotona on jääkaappi täynnä. Minusta loukkaavaa heitä kohtaan, jotka oikeasti, todella ovat yksinäisiä. Ne ihmiset, joilla ei ole juuri ketään.
Mitä hyötyä siitä vollottamisesta oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän yksinäisyys mikään kilpailu ole, että kuka on kaikkein yksinäisin. Anteeksi, mutta en ymmärrä näitä vähätteleviä kommentteja, en sitten lainkaan.
Yksinäisyys voi monella johtua myös elämäntilanteen muuttumisesta. Muistan kun äitini kuoli täysin yllättäen aivoverenvuotoon, koin itseni todella yksinäiseksi. Sukulaiset sanoivat, että täällähän he ovat puhelimen päässä. Kyllä, mutta he eivät ole äitini, jonka kanssa olin läheinen ja joka oli paras ystäväni.
Korona-rajoitusten aikaan asuttiin miesystäväni kanssa mökillä. Olin erittäin yksinäinen. Eihän siellä ollut kuin metsää ja järvi. Lähimpään naapuriin 100 metriä, se oli kesämökki. Ketään ei näkynyt missään, kun kävelin pitkin hiekkateitä. Oli aikaa ulkoilla ja saunoa. Olin etätöissä. Tuntui siltä, että ollaanko me maapallon ainoat ihmiset. Kun avasi telkkarin, tuli pelkkää koronaa. Sellainen oli vuosi keväästä 2020 alkutalveen 2021. Sitten tuli kovat pakkaset ja sanoin miesystäväkle, että tuli mitä tuli, nyt lähdetään kotiin täältä korven keskeltä. Mäkissä oli kovilla pakkasilla pahimpina aamuina vain 15 astetta. Aamu alkoi sillä, että tulet takkaan, koska sähköpatterit ei jaksaneet lämmittää tarpeeksi. Miesystävälläni on perusssiraus, jonka vuoksi koronatartunta olisi voinut olla vaarallinen. Luettiin, miten taas on kuollut ihmisiä. Heti kun koronarokotteita alettiin jakaa alkuvuonna 2021, alettiin ajatella, että ehkä me uskalletaan lähteä kaupunkiin.
Kun tultiin kaupunkiin, sehän oli kuin eri maailma. Ei tietenkään kerrostaloelämä sovi kaikille, mutta minulle tuo iloa sekin, että voi vaihtaa muutaman sanan naapureiden kanssa. Silloin tietysto se oli vähäistä, kun oli pandemia päällä, mutta näki edes ihmisiä.
Tällä hetkellä teen etätöitä 3 pv viikossa ja tiistait ja torstait olen toimistolla. Avokonttori, mikä typerä keksintö. Ja vaikka en edes pidä kaikista työkavereista, meillä on jotenkin kireitä ja myrkyllisiä ihmisiä ja pari pyrkyriä, jotka kiillottaa omaa kilpeään, tavoittelevat varmaan työuralla etenemistä, niin silti työpaikallekin on kiva mennä. Muistaa vielä sen yksinäisyyden vuonna 2020 ja arvostaa, että voi tavata ihmisiä.
Olitko sosiaalinen kun lapset olivat pieniä?