Lue keskustelun säännöt.
Anoreksia nervosa (asiallista yleistä keskustelua aiheesta)
18.07.2026 |
Tässä ketjussa saa vapaasti esittää näkemyksiä, ajatuksia ja kysymyksiä anoreksiasta. Jos kukaan ei osaa vastata niin ei se haittaa. Mua esimerkiksi kiinnostaa ovatko ne jotka romantisoi anoreksiaa eri ihmisiä kuin ne jotka siihen oikeasti sairastuu? Kun tuntuu että oikeasti anoreksiaa sairastavilla ei ole yhtään esteettisesti tai romantisoivasti merkityksellinen suhde sairauteensa ja sen vaikutuksesta kroppaansa. Jolloinka herää kysymys: keitä ja millaisia ihmisiä ovat ne jotka sitä romantisoivat ja ihannoivat, piirtävät kuvia ja kirjoittavat aiheesta runoja ja laulunsanoja?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tekemisissä, perehdyttäjänä ihmisille tiloissa, missä käsitellään ruokaa ja niin ruoka kuin kuntoluokka vaan pakostikin vilahtaa puheissa, sekä sairastuminen. Tää on todella hankalaa kun selkeästi joukossa on anorektikkoja, niin joskus sitä vaan pohtii, että mitenköhän tästäkin nyt voisi puhua ilman, että asia triggeröityy toisessa henkilössä jollakin tavalla. Oma työ mun on pakko tehdä, joten ei myöskään voi olla puhumatta ruuasta ja siihen liittyvistä asioista kuten vitamiinit ja hivenaineet.
Usein anoreksiaa sairastavat rakastavat ruoan kanssa tekemisissä olemista. Tunsin nuorena opiskelijana anorektikon joka halusi tulla katselemaan kun söin lounasta. Hän tuli niinä päivinä kun opiskelin kotona luokseni aina juuri kun olin laittamassa lounasta itselleni. Joskus kun olin jo ehtinyt syödä ennen kuin hän tuli hän oikein tiuskaisi että pitää syödä säännöllisin kellonajoin tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nainen ei voi olla koskaan liian laiha eikä mies liian rikas.
https://www.google.com/search?gs_ssp=eJzj4tVP1zc0TCtOr7RILiwyYPQSzEnNS1…
Joo, kyllä tää on kaunista ja jokaisen unelma.
Moni ketjussa on maininnut, että romantisointi loppuu hyvin pian sairauden edetessä, jolloin haittavaikutukset osoittautuvat niin kutsuttuja etuja suuremmiksi. Minulle kävi melkeinpä päinvastoin. Aloin parantua kolmisen vuotta sitten enkä mitään toivoisi niin paljon kuin sitä, että voisin palata entiseen kehooni. Aika lienee kullannut muistot: muistan loputtoman palelun, sen, miten istuminen sattui ja pakko-oireet pyörittivät arkea matemaattisen tarkalla ennustettavuudella, mutta silti ottaisin tuon kaiken takaisin. Se olisi pieni hinta siitä, ettei minun tarvitsisi vihata itseäni enää. Olen itsekin vähän yllättynyt siitä, miten vähän välitän kiistattomista faktoista. Luustossani on jo tapahtunut heikentymistä, eikä minulla ollut kuukautisia kahdeksaan vuoteen; viime vuonna ne palasivat. Sinänsä tärkeitä asioita, jotka kuitenkin tuntuvat vähäpätöisiltä. Nykyinen itseinho tuntuu monin verroin pahemmalta kuin mikään, mitä koin muutamia vuosia sitten.
P. S. Diagnoosia en koskaan saanut, minulla ei ollut tarvetta käydä muista syistä lääkärissä noina aikoina. Voi siis olla, ettei minun oikeasti kuuluisi kirjoittaa tähän ketjuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tekemisissä, perehdyttäjänä ihmisille tiloissa, missä käsitellään ruokaa ja niin ruoka kuin kuntoluokka vaan pakostikin vilahtaa puheissa, sekä sairastuminen. Tää on todella hankalaa kun selkeästi joukossa on anorektikkoja, niin joskus sitä vaan pohtii, että mitenköhän tästäkin nyt voisi puhua ilman, että asia triggeröityy toisessa henkilössä jollakin tavalla. Oma työ mun on pakko tehdä, joten ei myöskään voi olla puhumatta ruuasta ja siihen liittyvistä asioista kuten vitamiinit ja hivenaineet.
Usein anoreksiaa sairastavat rakastavat ruoan kanssa tekemisissä olemista. Tunsin nuorena opiskelijana anorektikon joka halusi tulla katselemaan kun söin lounasta. Hän tuli niinä päivinä kun opiskelin kotona luokseni aina juuri kun olin laittamassa lounasta itselleni. Joskus kun olin jo ehtinyt syödä ennen kuin hän tuli hän oikein tiuskaisi että pitää syödä säännöllisin kellonajoin tms.
Minulla on tuttavapiirissä muutamakin anorektikko, jotka tosiaan rakastavat leipoa - etenkin herkkuja - ja mättää niitä muihin. Etenkin eräällä koko perhe on tehnyt asiasta numeron, ja ko henkilöä kutsutaan suvun juhlavastaavaksi. Touhussa on jotankin todella irvokasta, eikä millään muotoa tervehenkistä. Tuo käytännössä ruokkii sairautta aivan yhtä paljon kuin itse syömättömyys ja laihtuminenkin.
Vierailija kirjoitti:
Moni ketjussa on maininnut, että romantisointi loppuu hyvin pian sairauden edetessä, jolloin haittavaikutukset osoittautuvat niin kutsuttuja etuja suuremmiksi. Minulle kävi melkeinpä päinvastoin. Aloin parantua kolmisen vuotta sitten enkä mitään toivoisi niin paljon kuin sitä, että voisin palata entiseen kehooni. Aika lienee kullannut muistot: muistan loputtoman palelun, sen, miten istuminen sattui ja pakko-oireet pyörittivät arkea matemaattisen tarkalla ennustettavuudella, mutta silti ottaisin tuon kaiken takaisin. Se olisi pieni hinta siitä, ettei minun tarvitsisi vihata itseäni enää. Olen itsekin vähän yllättynyt siitä, miten vähän välitän kiistattomista faktoista. Luustossani on jo tapahtunut heikentymistä, eikä minulla ollut kuukautisia kahdeksaan vuoteen; viime vuonna ne palasivat. Sinänsä tärkeitä asioita, jotka kuitenkin tuntuvat vähäpätöisiltä. Nykyinen itseinho tuntuu monin verroin pahemmalta kuin mikään, mitä koin muutamia vuosia sitten.
P. S. Diagnoosia en koskaan saanut, minulla ei ollut tarvetta käydä muista syistä lääkärissä noina aikoina. Voi siis olla, ettei minun oikeasti kuuluisi kirjoittaa tähän ketjuun.
Aloituksen ja otsikon mukaan ketju on yleistä keskustelua, ajatuksia jne. varten eli ei tarvitse olla anoreksia-diagnoosia että osallistuu keskusteluun. Sinä kyllä varmasti olisit saanut ihan diagnoosin kertomiesi asioiden perusteella. Voimia ja henkisen puolen parantumista sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aluksi monella ajattelu on romantisoivaa ja osalla se jää siihen, mutta osalla se muuttuu oikeaksi anoreksia-sairaudeksi. Anoreksia diagnosoidaan nykyään yleensä varhaisemmassa vaiheessa. Ennenvanhaan aihetta käsittelevissä tv-ohjelmissa anorektikot oli luurankomaisen laihoja mutta nykyään he näyttävät normaalipainoisilta. Oireilu ja ajatusmaailma kuitenkin on sitä samaa mitä aina on ollut kyseisessä sairaudessa. Anoreksia on psykiatrinen sairaus ja sen takia varhain diagnosoiduilla ruumiinpaino voi olla normaali.
Niin siis anoreksiaa voi kyllä sairastaa ylipainoinenkin. Reilusti lihava ihminen voi sairastua, ja se tottakai ottaa aikansa ennen kuin laihtuu alipainon puolelle tai edes normaalipainoiseksi. Yhtä vaarallista se silti on, jos ei saa ravintoa niin sydän pettää.
Jep. Elektrolyyttitasot romahtaa ja saattaa tulla äkillinen sydämenpysähdys. Siinä on läheisillä ihmettelemistä kun terveeltä näyttävä omainen kuolee näennäisesti ilman syytä. Stereotypia että kaikki anorektikot ovat laihoja on petollista.
Minua kiinnostaa tietää että näkevätkö ne erittäin laihat anorektikot kaikki ihmiset ihan hirveän lihavina. Nimittäin näin kerran englantilaisen dokumentin jossa tyttöä sanoi että kyllä näkee ja se tuntui tosi oudolta. Minun koko maapallo olisi täynnä lihavia, hän ja kaikki hyvin laihat mukaan lukien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa tietää että näkevätkö ne erittäin laihat anorektikot kaikki ihmiset ihan hirveän lihavina. Nimittäin näin kerran englantilaisen dokumentin jossa tyttöä sanoi että kyllä näkee ja se tuntui tosi oudolta. Minun koko maapallo olisi täynnä lihavia, hän ja kaikki hyvin laihat mukaan lukien.
Tietääkseni kyllä ja ei. Jotkut varmasti noin näkevätkin, mutta aika monilla vääristynyt kehonkuva rajoittuu omaan itseen. Henkilö voi osata katsoa muita aivan objektiivisesti, mutta oma peilikuva antaa virheellistä informaatiota. Näin ainakin olen ymmärtänyt!
Vaadit otsikossasi "asiallista yleistä keskustelua aiheesta" mutta leipäteksisi on sairaan sairasta kakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin nähdä itseään punnitessa, että on laihtunut. Se tunne on jotain, mitä ei muuten voi saavuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vaadit otsikossasi "asiallista yleistä keskustelua aiheesta" mutta leipäteksisi on sairaan sairasta kakkaa.
Minusta teksti oli jokseenkin asiallinen, mitä nyt stereotypiat näkyvät varsin vahvasti. Mitä leipätekstin viimeiseen huomioon tulee, taide ja kirjallisuus ovat aina käsitelleet vaikeita teemoja. Sairaudet, sodat, holokausti, menetykset ja katastrofit saavat uudenlaisen hahmon esittävässä, performatiivisessa ja kertovassa taiteessa. Mielestäni siinä ei ole mitään outoa tai väärää, eikä kyse suinkaan aina ole romantisoinnista - harvemmin. Toki kirjallisuushistoria tuntee sotaa ihannoivia teoksia ja nuortenkirjallisuus vaikkapa juuri mielenterveysongelmien romantisointia, mutta näitä aiheita voidaan kyllä käsitellä taiteen keinoin paljon monisyisemminkin.
Ihan ok keskustelunavaus minun mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena olin laiha luonnostaan. Ihmiset kauhistelivat painoani. Se ei ollut kivaa silloin. Nyt 48-vuotiaana ja lievästi ylipainoisena tunsin itseni muuttuneen näkymättömäksi, ettei kukaan enää huomioi. Laihdutin 20kg ja sain suurta tyydytyksen tunnetta, kun ihmiset siunaili, kuinka olen laihtunut niin paljon. Minut huomattiin jälleen. Nyt se kauhisteleva huomio tuntui hyvältä. Ainakin minut huomattiin.
Aina, kun tunnen itseni masentuneeksi ja ahdistuneeksi alan laihduttamaan ja saan siitä hyvää oloa. Terv, Syömishäiriöinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini sairasti aikoinaan pahaa anoreksiaa pitkän aikaa. Minusta tuli myös anorektikko. Ilmeisesti perinnöllistä.
Voisin vain elää energiajuomilla ja suklaapatukoilla. Ja joskus niin teenkin. Lieneekö joku häiriö?
Niin siis anoreksiaa voi kyllä sairastaa ylipainoinenkin. Reilusti lihava ihminen voi sairastua, ja se tottakai ottaa aikansa ennen kuin laihtuu alipainon puolelle tai edes normaalipainoiseksi. Yhtä vaarallista se silti on, jos ei saa ravintoa niin sydän pettää.