Onko lapset teidän mielestä todellakin kaiken sen vaivan arvoisia?

mutta omani on kerrassaan hurmaava ja fiksu tapaus joten lapseni on tuon KAIKEN arvoinen!

Ja potenssiin tuhat ne antavat enemmän kuin ottavat!



Ja tämä ihmiseltä joka päätti lisääntyä puhtaasti "järkisyistä" ja teki vielä toisenkin.

Mä en vaan tajua kuinka niin moni haluaa pilata elämänsä tekemällä lapsia. Minusta lapset ovat ihania, mutta en kyllä lähtis omaa elämääni heittämään jorpakkoon lapsia tekemällä.

ja tähän asti kaikki on todellakin ollut vaivan arvoista. Tosin mulla on vaan yksi lapsi.

Tosin mulla on vain yksi, mutta hänen kanssa elämä on ollut helppoa. Toki huolta ja terveysmurheita, mutta lapsen kanssa ei ole tarvinnut käydä ylläkuvattuja tappeluita. lapsi on jo 11v, ja edelleen ihastuttavan positiivinen ja valoisa pakkaus,

On sen arvoista. Oma lapsi tuo elämään niin paljon kaikkea ihmeellistä, ettei ne menetykset tai luopumiset tunnu juuri missään.

Seksiä voi harrastaa ehkäisyn kanssakin, ei mulla ainakaan kovin voimakasta lisääntymisviettiä tai vauvakuumetta ole ollut, ainakaan ennen ekaa lasta...tokan kanssa oli jo pientä vauvakuumetta ja hoivaviettiä ja osaan oikeasti nauttia vauvasta. Jotenkin tajusin vauvojen ihanuuden vasta toisen lapsen kohdalla. Oman lapsen kakat ja muut eritteet ei tunnu missään, ne kuuluu asiaan, yöheräämisetkään ei juuri hetkauta enää toisen lapsen kohdalla. Mutta toisaalta mulla on kyllä ihanat, rauhalliset ja helpot lapset jotka nukkuvat hyvn yönsä.

onhan sitä kaikenlaista murheenkryyniä lähipiirissäkin, mutta omasta puolestani sanoisin, että ovat varmasti. Meillä kolme, joista viimeisinkin jo melkein täysikäinen.

Ja paljon enemmänkin arvoinen. Kohta neljättä hakemaan ;)

kun itse olet joskus vaipoissa, lapsesi voisivat vastaavasti hoitaa sinua. miettiiköhän oma äitisi joskus, että olisko toikin kiittämätön paska pitänyt jättää tekemättä?

tämä(kin) yhteiskunta on ajautumassa siihen suuntaan, että on hyvä, että on joku/joitakin, jotka huolehtivat sitten, kun olen dementoitunut käppänä. Kyllä; kasvatuksella voin vaikuttaa tuohon. ja tietty omalla toiminnallani.

Musta on edes kohtuutonta puhua omasta/omista lapsista noin, jos siis ap:lla omia lapsia.



Mulla yksi lapsi, ja on parasta mitä oon elämässäni koskaan saanu. Tottakai välillä tulee pettymyksiä ym negatiivisia tunteita vanhemmuudessa mut en mä silti noin voisi sanoa koskaan.

EI TODELLAKAAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Jotenkin näin se mielestäni menee:



Vauva-aika: itkua, täydellistä riippuvuutta vanhemmista ja etenkin äidistä, valvomista, vaipanvaihtoa, rattailla liikuskelua ja oleskelua.



Taaperoaika: uhmaa, vaatimuksia, tappeluita, parkumista, jatkuvia kysymyksiä, jatkuvaa huomionhakemista. Eniten rasittaa tuo kokoaikainen kysely, mikä mikä mitä missä kuka kenen milloin mitä! AARGH!



Alle kouluikäinen: liian iso ollakseen enää suloinen lapsi, mutta liian pieni ollakseen kuitenkaan järkevä ihminen. Ihmeellinen väli-ikä, jostain syystä en osaa suhtautua ollenkaan n. 5-vuotiaisiin.



Kouluikäinen: jatkuvaa opettelua, uudet päivärytmit, mitä jos lapsi ei menestykään koulussa? Kuinka kestän sen? Saako lapsi kavereita, viihtyykö koulussa? Mitä jos koulumatkalla tapahtuu jotain? Pelkäämistä ja huolta.



Teini-ikäinen: pelko siitä, missä se nytkin menee ja kenen kanssa, ryyppääkö se, kokeileeko huumeita, tuleeko se tänään hengissä kotiin.



Ja sitten ne muuttaakin pois kotoa. Mikä tässä on niin kovin ihanaa?

Joo, onhan ne ihania ja onhan ne hauskoja ja tottakai niitä rakastan. Silti toisinaan mietin, että jos lisääntymisen tarve poistettaisiin kokonaan, niin olisikohan tähän viitsinyt ryhtyä. Määrä ainakin olisi pienempi, olisi varmaan jäänyt yhteen lapseen.

ap

arvoinen,kuka uskaltaa kysyäkään!!!



Menetin oikeasti ed.avioliitossa mielenterveyteni lapsettomuuden takia!!Eikä heti selvinny,että äijä oli tuhkamuna..Hysterisenä luulien,etten itse voi saada..Terapiassa ravasin työpäivän jälkeen,ym,ym.



10 v. kesti meidän suhde,kunnes äijä keksi jättää minut yh:n takia;/...



yhtään päivää en ole katunut,löysin itseäni 10 v. vanhemman miehen,jolla lapsi ennestään.Pari vuotta oltiin yhdessä,kunnes jätin pillerit ja meni 10 kk,kun tulin raskaaksi,mut se meni vielä kesken;/..mut tästä 6 kk niin onnellisesti saimme yhdessä ultrassa kuunnella sydämen sykettä,itku siitä tuli tälle ämmälle!



En siis kadu mitään,vaikka arki on välistä rankkaa,mut sekin riittää,jos pääsee tunniks lenkille:)

alkaakin kaduttamaan, kun vaivoinanne on täysi-ikäisiä moniongelmaisia yhteiskunnan b-kansalaisia.

vaivan arvoisia. Uskomattoman upeita nuoria miehiä.



Terveisin kahden täysi-ikäisen pojan äiti

Juu, rakastan lastani ja hoidan häntä hyvin, MUTTA:



Aina on kiire aamulla repiä kiukutteleva lapsi ajoissa tarhaan, töissä päivän, lapsi väsyneenä tarhasta, kauppaan missä väsyraivareita iskee, äkkiä kotiin, siivoomaan laittamaan ruokaa ja seurustelemaan lapsen kanssa.

Kun on ruoka tehty ja syöty tiskataan ja pestään pyykkiä ja kohta onkin iltapala aika ja taas keittiössä siivotaan.

Taistellen lapsi unille ja kaatuu itsekkin sänkyyn.



Ei ole mitään omaa aikaa, ei aikaa nähdä kavereita, rahaa menisi enemmän kuin on tuloja, teet ruokaa niin sekin on pahaa, ei ole nälkä tms



Mitään mitä teet ei kelpaa, kaikesta valitetaan.



Tiivistelmä: Menee aika, järki, mielenterveys rahat ja KAIKKI energia.



Se pari mukavaa tuntia päivässä ei kauheasti nyt lohduta

että toivoisi niiden hoitavan itseä sitten kun itse on vanha. Mutta muista syistä kyllä.

Meillä mies vie aamulla lapsen hoitoon. Iltapäivällä minä haen ja kotona teen kotain yksinkertaista ruokaa, myös eineksiä tai edellisen päivän tähteitä voidaan syödä. Lapsi katsoo pikkukakkosta, itse surffailen netissä niin kuin nyt, muita hoitotoimenpiteitä ei oikein ole enää kuin iltapalan antaminen, hampaidenpesu, iltasatu, tietty juttelua ja välillä komentamista "järjestä nyt ne lelut", seuraavan päivän vaatteet etsin valmiiks ja se on siinä. Lapsi siis 4- vuotias.



Tietty aina ei ole ollut näin helppoa mutta harvemmin täyttä helvettiäkään.