Lue keskustelun säännöt.
Synnytys pelottaa ihan kamalasti
04.01.2012 |
Odotan esikoistani rv 31+5.
Synnytys on alkanut pelottamaan niin paljon että se lamaannuttaa, en saa tehtyä oikein mitään.
Vauvalle on lähes kaikki valmiina, huone pitäisi vain siivota ja järjestää, mutta en saa mitään tehtyä.
Mielessä pyörii vain koko ajan synnytys ja se kammottava tuska mistä olen niin paljon kuullut ja lukenut.
Nyt on tullut sellainen olo, etten tiedä kestänkö sitä. Tuntuu kuin olisin junassa, joka vain menee eteenpäin ja johon en voi vaikuttaa.
Mulla on nyt jo sellainen olo, että olen huono äiti kun pelkään synnytystä, kuin olisin lapsi itsekin.
Oon puhunut asiasta neuvolassa ja käynyt pelkopolilla, mutta sisällä mulla on koko ajan se ajatus, että kukaan ei voi mua tässä auttaa. Että vaikka saisin kuinka paljon kannustusta osakseni, ei se tule auttamaan yhtään siihen kamalaan kipuun joka pitää kuitenkin kokea.
Miten mä selviän tästä?
Kommentit (46)
Esikoiseni synnytys ei sattunut läheskään niin paljon, kuin kaikki pelottelivat! Ei missään kohtaa tullut sellaista oloa, että en hallitse tätä tai en pärjää tämän kivun kanssa (ja mä siis olen erittäin kipuherkkä ihminen ja pelkään kipua!) Toisen synnytys olikin taas ihan erilainen, mutta sitä en osannut etukäteen enää pelätä, kun ensimmäinen meni niin hyvin. Ja siitäkin selvisin hengissä ja toivuin kuitenkin paljon nopeammin kuin esikoisen synnytyksestä!
Kumpikin kokemus kuuluu elämäni rikkaimpiin, enkä niitä ikinä vaihtaisi mihinkään. Se sattuu hetken, mutta vain hetken. Ja kipu unohtuu lähes samantien, kun vauva on pihalla. =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos odotat lasta yhdessä puolisosi kanssa, niin ota puoliso tueksi. Miettikää yhdessä mikä voisi kohdallasi toimia. Kannattaa myös jutella millaista tukea toivot ja esim. millaisesta kosketuksesta tykkäät.
lääkkeitä enemmän mua auttoi puolison läsnäolo ja hoiva. Voit myös luonnehtia toivelistan kivunlievityksestä yms.
Mulle iski jossain kohtaa kans kauhee pelko, ja kun ajattelin sitä oikein läpi, huomasin, etten pelkää sinänsä sitä kipua, vaan sitä että jollain brutaalilla ja raa'alla tavalla repeäisin rajusti. Myös epparin ajatteleminen teki suorastaan huonoa... Lopulta kun sain juteltua monien synnyttäneiden kanssa, päädyin siihen lopputulokseen, ettei niitä repeämiä yleensä huomaa (siis sitä kun niitä tulee), ja jos eppari tehdään niin sekin on lähinnä halpottava asia sillä hetkellä. Myös miehen asenne helpotti kun heitti huumoriksi ja sanoi että sitten meidän tarvii vaan paijata se jalkoväli kuntoon... Lopulta sain yhden pienen pienen repeämän toiseen sisempään häpyhuuleen, mihin ei sitten edes laitettu tikkiä, parani ihan itsestään. Sanoin jo salista ulos kävellessäni vauva sylissä että tämän voin kyllä tehdä uudestaan koska vaan. Tsemppiä sulle!!
Mulla ei ollut mahdollisuutta kivunlievitykseen eli synnytin täysin luomuna ja todella kauhusta jäykkänä ja suorastaan pelosta hysteerisenä esikoiseni, synnytys kesti 16 tuntia. 5 tunnin jälkeen olin jo ihan poikki (onneksi en tiennyt, paljonko vielä on jäljellä!).
MUTTA. Vajaan kahden vuoden kuluttua menin uudelleen synnyttämään! Ja synnytin toisenkin lapseni ilman kivunlievitystä, koska se ei taaskaan ollut mahdollista.
Olisin mennyt kolmannenkin kerran, muttemme halunneet enempää lapsia, mutta siis muista syistä kuin synnytyspelosta. Olen jopa kaivannut elämäni kahta upeimpaa kokemusta kivuista huolimatta. Pelosta, paniikista, kauhusta huolimatta ne olivat elämäni tähänastiset upeimmat kokemukset. Synnyttää nyt oma lapsi tähän maailmaan. Ja nyt jälkeenpäin tunnen suunnatonta ylpeyttä, kun katson heitä, että olen heidän äitinsä ja että olen saattanut heidät maailmaan.
vaikka se vähän mahdottomalta ajatukselta tuntuukin. Kyllähän noin iso elämänmuutos jo noin ylipäänsä mietityttää.
Tilanteessa olleena ja ainaisena etukäteen jännittäjätyyppinä rohkaisen, ettei siinä tilanteessa voi jännittää. Sitä vaan menee tilanteen mukaan ja ottaa vastaan, mitä tulee. Minä otin vastaan myös kaiken mahdollisen kivunlievityksen (mm. epiduraalin) ja täytyy sanoa, että monet migreenikohtaukset ovat olleet PALJON, PALJON pahempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin pelkäsin aika paljon. En kuitenkaan käynyt pelkopolilla tms. vaan järkeilin itse pelkoni pois. Vaikka näin: äitini, joka on todella epäliikunnallinen ja mukavuudenhaluinen on saanut kolme lasta aikana, jolloin ei kivunlievitys ollut nykyajan tasolla. Jos synnytys olisi niin kamalaa, kun kauhutarinoissa, kenelläkään ei olisi kuin yksi lapsi
Toisaalta mietin, että olo käy varmasti tukalaksi loppuraskaudessa ja sitten sitä vain haluaa lapsen ulos keinolla millä tahansa..
Minua auttoi myös ajatus, että en voi asialle mitään, joten turha murehtia. Tavalla tai toisella vauva syntyy joskus ja sillä selvä.. tosin synnytystilanteessa sanoin miehelleni, kun ekat kivuliaat supistukset alkoivat (synnytykseni käynnistettiin), että en mä haluakaan tätä, mennään kotiin.. :D Sain ilokaasua ja lämpötyynyjä, jotka helpottivat oloa huomattavasti. toki myöhemmin myös epiduraalin
Lisäksi tein samaa kuin muissakin "hankalissa" tilanteissa. Suunnittelen asioita, joita teen sitten tilanteen jälkeen.. samalla mietin aikaisempia pelottavia hetkiä, joista olen selvinnyt..
Itse vertaisin synnytystä viisaudenhampaan poistoleikkauteen. Epämiellyttävää, jälkikäteen sattuu enemmän, ilman puudutusta en haluaisi kokea, mutta ei sitä enää mieti muutaman viikon jälkeen..
..joillekuille tuntuu olevan suoranainen nautinto retostella huonoilla synnytyskokemuksillaan ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen kestävyyskilpailu
:(Asenteesta kaikki on kiinni, synnytykset ovat olleet mun elämäni parhaimpia kokemuksia vaikka toki onkin sattunut. Se, että saa oman lapsen käsivarsilleen ensi kertaa on asia jota ei voi kyyneltymättä edes ajatella, niin järisyttävä tunne-elämys se on.
Tuntuu että synnytystarinoissa unohdetaan kokonaan tämä upea asia, uuden ihmisen tulo maailmaan, ja keskitytään vain ruotimaan kipua ja mahdollisia komplikaatioita. Synnytys on ennen kaikkea voimaannuttava ja upea kokemus.No jos se on sitä sinulle, niin sitä se ei välttämättä ole kaikille.
Minulla ei ole mitään postitiivista sanottavaa synnytyksestä (muuta kuin vauva) niin jätän korrektisti oman kokemukseni kertomatta, mutta jos joku ystäväni sitä kysyy, niin kerron kyllä mitä kävin läpi.
Se ei mennyt ihan sillä kaavalla,että sitruunan puristaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki sujuu kyllä omalla painollaan. Jos sä jännität ja pelkäät, koko sun kehosi sulkeutuu ja se hidastaa synnytyksen kulkua. Kannattaa lukea paljon synnytyksen kulusta, esim. Hanna Hirvosen kirjoja. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta joka supistus tuo vauvaa lähemmäs sun luoksesi, joka supistuksen jälkeen voi ajatella että taas kestin yhden, se on taas yksi vähemmän. Ja supistusten välissä tulevaa aikaa kannattaa käyttää hyödykseen; se on kivutonta, lepoaikaa! Siitä kannattaa nauttia ihan joka supistuksen välillä.
Ja vaikka tää kuulostaa ehkä tyhmältä, niin jos vaan pystyt niin keskity joka supistuksella miettimään sitä että vauva laskeutuu hieman alemmas. Ja sitä, että supistusten tehtävä on avata vauvalle reitti syntymään. Joka supistuksella sä aukeat hieman enemmän. Sen voi ihan kuvitella mielessään kuinka aukeaa niin suureksi että vauva mahtuu syntymään. Mä kokeilin sitä, enkä tiedä kuinka paljon sillä oli osuutta asiaan mutta yli nelikiloinen vauva syntyi ilman mitään vaurioita minulle. :)
Ja ihan oikeesti; naiset on tehty synnyttämään. Sut on luotu sellaiseksi että pystyt puskemaan vauvan sisuksistasi.
Sun keho hoitaa kaiken ihan itse, sun tehtäväksi jää olla jännittämättä ja jarruttamatta sitä prosessia.
Älä missään nimessä jää sänkyyn makaamaan! Silloin supistukset tuntuu halvetillisiltä. Vaikka tuntuis ettei halua kävellä tai seistä, se kannattaa. Vauva laskeutuu paljon paremmin kun oot pystyasennossa, se käy ihan järkeen kun ajattelee sitä minkälaista matkaa se vauva siä sun sisässä tekee. Kyse ei ole kun reilu kymmenen sentin matkasta synnytyskanavaa alaspäin, mutta selällään maatessa se matka on vaakasuoraan, pystyssä painovoima auttaa.
Voimia sulle, ymmärrän ihan täysin tuon pelon. Siitä ei pääse kokonaan yli varmaan ollenkaan, en minä ainakaan päässyt. Silti mun synnytys sujui tosi hyvin kun koitin parhaani mukaan vaan luottaa omaan kroppaani ja "antaa vauvan syntyä" sen sijaan että jarruttelisin sitä jännittämällä ja pelkäämällä. Siellä oman pään sisässä pystyy vaikuttamaan kehon toimintaan ainakin jollain tasolla.
ja mulla on jo 3lasta.
Ekan kohdalla 12vuotta sitten ei pelottanut ollenkaan, synnytys sujui nopeasti ilman kivunlievitystä ja jäi tosi hyvä fiilis.
Tokakin syntyi nopeasti ja luomuna, mutta vauva ei laskeutunut kunnolla ja ponnistus vaihe oli pidempi ja vaikeampi.
Siitä luultavasti jäi takaraivoon pelko koska kolmannen kohdalla synnytys jo pelotti.
Kolmas synnytys kesti yhtä kauan kun eka ja taas kävi niin, että ponnistuksen tarve alkoi ennen kuin vauva oli kunnolla laskeutunu, se kipu oli ihan hirveetä, mutta onneksi kätilö ehdotti puudutetta ja sain spinaalipuudutuksen, vaikutus ei kohdallani alkanut ihan normaalisti ja siitä seurasi ihan mieletön tärinä, mutta lopulta kivut hävisi kokonaan. Parin tunnin päästä alkoi vaikutus lakata ja tuntui painetta, joilloin vauva olikin jo ihan tulossa, tulikin kahdella ponnistuksella, eli loppujen lopuksi ihan hyvä kokemus.
Mutta nyt mulla on la 3:n viikon päästä ja jostain syystä pelkään synnytystä nyt ihan kuolemakseni, valvon öisin, enkä meinaa saada illalla unta kun mietin vaan miten kauheeta se synnytys on(vaikka kokemukset onkin positiivisia)ja oon varma, että tulee käymään niin kuin kahdessa ekassa ,etten saakkaan mitään lääkkeitä vaikka haluaisin ja sitten en kestäkkään kipua(vaikka kestinkin molemmissa luomuissa ihan hyvin).
Että tsemppiä meille molemmille :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut yhden lapsen ja voitko kuvitella,minulla on SYNNYTYSkuume!! :D Synnytys oli paperilla kaikinpuolin kamala näin jälkikäteen ajateltuna,mutta minä tekisin sen kaiken uudelleen ihan vaan sen tunteen takia,joka sen jälkeen on. Ikinä en ole sellaista hyvänolon tunnetta kokenut jälkeenpäin mistään ja se johtuu endorfiineista,joita vapautuu elimistöstä.
Luin itsekin näitä kamalia juttuja joita ilmeisesti on täällä tapana vain jakaa mutta kun ne tiedostaa, voi olla valmis kaikkeen. Jotenkin tuntui että antaa mennä vaan,itse ei oikein voi vaikuttaa muuten kuin suhtautumalla niin, että ottaa vastaan mitä tulee. Vähän vaikea selittää,mutta jos ei muuta tästä sepostuksesta jää käteen niin olet ainakin tietoinen että se ei taida lopulta olla sinun käsissä,tarvii vaan luottaa itseensä, että onnistut ja sitten kun alkaa tapahtua, ei ole aikaa/halua murehtia!
Tsemppiä koitokseen ja googleta vaikka vaihteeksi hyviä synnytyskokemuksia ;)
Mutta se olikin täysin toisenlaista, kuin olin etukäteen pelännyt/kuvitellut.
Supistukset kyllä tuntui, mutta ne olikin lyhyitä, joiden välissä oli selvä tauko. Ja kun menin sairaalaan, sain saman tien epiduraalin, joka vei KAIKKI kivut pois ja kahden tunnin jälkeen vauva oli jo sylissä. Synnytys oli helppo ja nopea.
Toisella kerralla supistukset jälleen olivat lyhyitä (terävin kipu kesti about 30 sekuntia) ja niiden välissä oli tauko, jolloin ehti toipua ja valmistautua seuraavaa varten. Supistukset alkoi klo 2 yöllä, sairaalaan menin klo 4 ja sain saman tien epiduraalin, joka vei kivut.
Tokassa synnytyksessä epiduraali-annos taisi olla pienempi, koska ponnistusvaiheen sitten tunsin ja sattuihan se. Välillä pihtasin ponnistusta ja yritin kieltää supistuksen, koska pelkäsin kipua niin paljon, mutta koska halusin vauvan ulos, huusin sitten kivun tullessa ja ponnistin lopulta minkä kykenin. Tuo kivulias osuus oli ohi 20 minuutissa ja palkinto oli kyllä kaiken vaivan arvoinen ;)
Ap, luota kehoosi ja vauvaasi. Yhdessä käytte syntymisen ihmeen läpi ja onnistutte hienosti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kyllä se vauva sieltä ulos saadaan ja että sairaalassa on ammattilaiset just sitä varten. Uskalsin antautua täysin kehoni ja sairaalahenkilökunnan armoille, annoin koko jutun mennä ihan omalla painollaan ja tavallaan otin passivisen roolin. Olinkin sitten koko synnytyksen jonkinlaisessa transsissa jonka takia en tuntenut edes niin pahaa kipua, enkä tarvinnut mitään kivunlievitystä. Annoin huudon tulla kun huudatutti ym. Synnytys oli mulle just sellainen voimaannuttava kokemus josta monet puhuu. En saanut mitään repeämiäkään.
Mua auttoi myöskin se mitä muutkin on sanoneet että toi ja toi on selvinnyt siitä, joten kyllä mäkin. Saatoin vaikka bussissa katsella lastenvaunujen kanssa meneviä äitejä ja kuvitella ne puhisemassa synnytyssalissa. :D
Tsemppiä ap, hyvin se menee!
ajatuksen kanssa lukenut kaikkia viestejä, joten voi olla, että toistelen jo jonkun kirjoittamaa.
Piti silti päästä mainitsemaan, että pelkäsin itse synnytystä kamalasti juuri sen kivun takia. Lopulta se olikin yllättävän helppoa kestää. Kipu ei ollut sellainen repivä ja viiltävä, jota pelkäsin, vaan enemmän just menkkamainen jomotus, josta selviää hammasta purren. Kun supistukset tihenivät, siirtyi aivoni ihan selvästi johonkin flow-tilaan ja kaikki - myös se kauan pelätty kipu - siirtyi jonnekin taka-alalle ja siinä oli jäljellä vain se suoritus ja se, että kestää taas seuraavan supistuksen.
Voin kyllä luvata, että jos minä kestin 10 h avautumisen ilman mitään kivunlievitystä, niin sinäkin kestät - lääkkeillä tai ilman! Minun kipukynnykseni on aivan olematon, mutta kun kätilö kehotti kertomaan hieman ennen kun tarvitsen kipulääkettä, niin lopulta kestin hirmuisen kauan, kun aina vaan mietin, että "vielä mä yhden supparin kestän". Ei se epiduraalikaan välttämättömyys siis ole, puudutteilla (ja jotkut ilmankin) pärjää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kanssa ihan älyttömästi, mutta sain jollain keinolla itseni sellaiseen moodiin että olinkin vähän kuin 'sumussa', koitin ottaa päivän kerrallaan ja olla miettimättä asiaa. otin asenteen että menen tapahtumien mukana sitä mukaa kun ne tapahtuu. ja se auttoi siinä mielessä että sain 'rauhan' ennen synnytystä ja luultavasti auttoi myös synnytyksen aikana niin etten ollut kauhusta kankeana jo valmiiksi..vaikea sanoa mitään konkreettista neuvoa, mutta muista että se ei kuitenkaan loppujenlopuksi kestä kauaa (vaikka mullakin 22h) ja sitten se on ohi.
pyydä epiduraali, sillä siitä selviää. Ja vedät ilokaasua minkä keuhkoista lähtee. Kyllä synnytys yleensä jonkun verran sattuu mutta eri verran eri naisilla. Voihan olla että sua ei satukaan kovin paljon, et voi tietää.
Eihän kukaan voi taata sulle että sun synnytys tulee sattumaan kamalasti?
Jokainen synnytys on erilainen. Et vielä voi tietää tuleeko sinua sattumaan edes kovin pahasti.
Ja tosiaan, onneksi on olemassa epiduraalit yms.
Hei, mulla oli vähän sama juttu ja niin vaan kaikki sujui hyvin hyvissä käsissä sairaalassa.Et ole ainoa joka tuota pelkää onhan se outoa kun ei tiedä miltä tuntuu, miten alkaa jne. Ainakin sellainen Synnytä rentoutuneena"-niminen cd on olemassa josta oli minulle kovasti apua. Kysy vaikka kirjakaupoista sitä. Sitä ehdit hyvin vielä kuunnella vaikka joka päivä tai ilta. Mulle oli siitä suunnaton apu.Lisäksi hypnoosia käytetään pelon lievittämisessä, selvitä onko paikkakunnallasi ketään joka voisi sen tehdä. Se on ikäänkuin erittäin syvä rentoutus, jonka aikana voidaan vaikuttaa mielikuviin, niin että muuttuvat myönteisemmiksi. Voit myös oman kipusi sijaan keskittyä siihen mikä mullistus se on pienelle punnertaa ulos kun on ensin köllötellyt lämpimissä vesissä. Voit ajatella, että autat vauvaasi tulemaan ulos. Nykyisin kivunlievitykset ja puudutukset ovat tosi hyvällä mallilla ja niistä on suunnaton apu. Tsemppiä!Kun lapsi on syntynyt, synnytys tuntuu pieneltä osalta kokonaista seikailua, joka teillä yhdessä alkaa! Ajattele, pian pääset kohtaamaan oman lapsesi ja tutustumaan kuka sielä oikein on!
...ihanat ihmiset vastauksistanne.
Voi kunpa saisin jotenkin taottua järkeä omaan päähäni tämän pelon mittasuhteiden kanssa.
Tuntuu, että tää synnytyspelko on semmonen iso musta pilvi joka on koko ajan mun pään päällä.
Nytkin vaan itkettää koko ajan.
Kiitos vielä teille vastauksistanne, itku muuttui sellaiseksi "lohdutetun itkuksi" joka on kevyempää kuin ahdistusitku.
..joillekuille tuntuu olevan suoranainen nautinto retostella huonoilla synnytyskokemuksillaan ikään kuin kyseessä olisi jonkinlainen kestävyyskilpailu
:(
Asenteesta kaikki on kiinni, synnytykset ovat olleet mun elämäni parhaimpia kokemuksia vaikka toki onkin sattunut. Se, että saa oman lapsen käsivarsilleen ensi kertaa on asia jota ei voi kyyneltymättä edes ajatella, niin järisyttävä tunne-elämys se on.
Tuntuu että synnytystarinoissa unohdetaan kokonaan tämä upea asia, uuden ihmisen tulo maailmaan, ja keskitytään vain ruotimaan kipua ja mahdollisia komplikaatioita. Synnytys on ennen kaikkea voimaannuttava ja upea kokemus.
Tsemppiä sulle loppuraskauteen, älä murehdi turhia. Sun kehosi on synnyttämään tehty ja selviät siitä kyllä.
Halaus!