Miten vammainen lapsi vaikuttaa parisuhteeseen?

vammaisten lasten vanhemmat eroavat useammin kuin sellaiset parit, joilla on vain tavallisia lapsia. Itse erityislapsen vanhempana ymmärrän tämän, koska vammainen lapsi tuottaa paljon lisää työtä ja siksi vähemmän aikaa yhdessäololle ja levolle, paljon lisää emotionaalista stressiä, paljon lisää huolta ja mietittäviä ja hoidettavia asioita ja myös potentiaalisia kiistoja siitä, miten vaikeat asiat olisi paras hoitaa. Kun sitä yhtä oikeaa vaihtoehtoa ei ole, vaan se on aina arvottava ja kaikki haluavat parasta, mutta voivat olla erimielisiä siitä, mitä se paras olisi.



Toisaalta erityislapsen vanhempana väitän myös, että silloin kun näistä ongelmista selvitään, nämäkin kokemukset ja kriisit lujittavat suhdetta siinä kuin muutkin sellaiset kriisit, joista yhdessä selvitään.

Kakkonen: kysyin uteliaisuudesta, kuten kerroin. Meillä ei ole vammaista (tai erityis-) lasta ja lapsiluku on täysi.



Kolmonen, kiitos vastauksesta. Saanko udella, miten vanha lapsesi on, ja miten olette jaksaneet asian kanssa? Sitäkin mietin, miltä tuntui alunperin saada tieto asiasta. Jos kysymykset tuntuvat tunkeilevilta, jätä vaan omaan arvoonsa.

kyseinen lapsi on nyt 15. Sitä jaksaa kun on pakko ja suurin osa meidän (koko perheen, jokaisen perheenjäsenen yksilönä) elämästä on muuten ihan hienoa, vaikka niitä vaikeitakin aikoja on ollut. Eli ei koko ajan ole sellaista, että pitää jaksaa, vaan suurimman osan ajasta on vallan mukavaa.



Kun me saatiin varmuus lapsen vammasta, hän oli jo 8-vuotias. Pitkään oli näkynyt, että jotain on vialla ja oma pelkoni oli, että se pahenee. Kun kävi ilmi, että ei ainakaan merkittävästi pahene, se oli hirveä helpotus. Silloin lähinnä tuntui siltä, että "tämän kanssa on eletty tähän asti, kyllä siitä jatkossakin selvitään". Vaikein aika oli jo ennen tätä, kun ihmeteltiin ja pelättiin, mistä on kyse ja mikä on tulevaisuus. Ja on niitä vaikeita aikoja ollut myöhemminkin, epätietoisuutta ja voimattomuutta, mutta on siitä sitten kerta toisensa jälken ennen pitkää selvitty.

Lapsemme tulee saamaan suurella todennäköisyydellä kehitysvammadiagnoosin, eli älyllinen kehitys laahaa huomattavasti perässä.



Ei tämä helppoa parisuhteelle ole, koska lapsen ongelmia on ollut paljon ja ne ovat jokapäiväisiä, elämäämme suuresti rajoittavia (mm. häiriökäytös, uniongelmat). Aika näyttää, hitsaannummeko miehen kanssa tiiviimmin yhteen vai eroammeko.



Itsekin olen lukenut tuon raportin, jonka mukaan vammaisten lasten vanhemmat eroavat helpommin, paitsi jos mies tekee matkatyötä. Allekirjoitan tuon, me teemme molemmat paljon työmatkoja ja ne ovat meille olleet henkireikä.



Riippuu varmasti myös vanhempien ajatusmaailmasta, rankinta varmaan on, jos vanhemmat ajattelevat tilanteesta kovin eri tavoin (realismi vs. yltiöoptimismi). Turvaverkoilla on myös mittaamaton merkitys, ilman isovanhempien apua lapsemme ei enää asuisi kotona.

meillä on vammainen lapsi ja erityislapsi.



Haastavaa varmaan olisi sekin, että olisi tavallisia lapsia ja vammainen lapsi.

Olen omaishoitaja. Meillä on vaativat, sairaat erityislapset ja jaksaminen on ollut niin kovilla, että yhdessä vaiheessa mies päätyi jopa epätoivoisiin tekoihin ja minä olen sairastanut masennusta.



Tuntuu siltä, että kaikki vaikeuksien vuodet ovat lujittaneet elämämme niin tiukasti yhteen, ettemme voisi varmaan koskaan lähteä eri teille. Elämme kyllä lapsia varten, heitä hoitaen, heille "uhrautuen", mutta parisuhteen rakkaus ei ole kadonnut.



Sisaruksilla on ollut vaikeampaa kasvattaa itseään siinä sivussa, se on ihan tosiasia. Kuulin aiheesta paljon mm. sopeutumisvalmennuksessa. Heille on jäänyt vähemmän aikaa ja huomiota. Jos jotakin jälkiviisaana toivon, niin sitä että heidät olisi saanut aiemmin mm. juuri sopparikursseille puhumaan omia tuntemuksiaan, myös kielteisiä ja katkeria. Vammaisten/ vaikeasti sairaiden sisarukset yrittävät usein olla liian kilttejä ja auttaa vanhempiaan olemalla helppoja ja kunnollisia, sen kyllä huomaan itsekin. Pelottaa ajatella mitä se tekee heille aikuisina. Nyt ovat opiskelijaikäisiä.



Olen kaikkein väsynein "oman elämän" puuttumiseen. Jaksamista jää tosi vähän vaikka vapaa-aikaa onkin joskus. Ystävyyssuhteet ovat kärsineet vuosien varrella. En tiedä onko sellaisia edes enää.



En tiedä miten tällaista jaksaa koko loppuelämän, mutta jaksaa kai sitä... Tänään on vähän surkea päivä, mutta kohta mies palaa töistä ja kaikki näyttää paaaaaljon paremmalta ;)



Iloisia päiviä teillekin ja muille erityisten vanhemmille!

meidän lapsi ei oneksi ole sairas, vain vammainen. Ei siis enää vaadi kokoaikaista "hoitoa", eikä tarvi miettiä, että sattuuko johonkin jne. Olen ollut töissä jo monta vuotta, vaikka sellainenkin aika oli, jolloin se ei onnistunut. Psyykkisiä ongelmia tietysti välillä on, mutta niistäkin on selvitty.



Me on myös koettu sopparikurssit aika tärkeinä ja eräässä vaiheessa vertaistukitoimintakin, mutta sitten alkoi tuntua, että en saanut siitä mitään. Se oli sellaista yhteivalitusta,kun taas mulle oli tärkeä takertua jokaiseen hyvään hetkeen mitä oli. Nyt just on aika hyvä vaihe, ja aion nauttia siitä. EIhän sitä tiedä, vaikka se kestäisi kauankin.

Toinen oli ensitietoa monivammaisille ja harvinaisille tai tuntemattomille diagnooseille, toinen koulunsa aloittavien perheille ja se oli nimenomaan sisarukset huomioon ottava kurssi.



Minäkään en jaksa verkostoitumista ja valituskuoroja, en siksi käy missään leijonaemokokouksissa sähisemässä. Mutta nuo 2 sopparia olivat todella paikallaan ja tosiaan muille lapsille olisin toivonut enemmän.



Voisin lähteä josku kurssille, joka keskittyisi vaikka konkreettiseen parisuhteen hemmotteluun, vähemmän luentoihin. Kun saisi olla uimarannalla auringossa kahdestaan ja joku leikittäisi lapsia! Hartain toiveeni varmaan. 8

se joko yhdistää tai erottaa kuten sanottu. Kuluttavaa on aivan varmasti ja aikaa sen parisuhteen hyvinvoinnille jää vähän, ja pitkistä ulkomaan matkoista ynnä muusta ex tempore päähänpistosta ei juurikaan tule mitään.



Jotkut saattavat myös paeta tilannetta pulloon.