Lue keskustelun säännöt.
Purkausta :) vakava sairaus, ei parisuhdetta mitä itse tekisit
02.01.2012 |
Hoi, antakaa neuvoja. Tai ainakin näkemyksiä. Asiani on sellainen että ihan lähipiiristä en uskalla kysyä.
Olen 3-kybäinen nainen ja pitkäaikaisesti sairas sellainen. Ihan elävien kirjoissa olen :) toistaiseksi ja normaalin näköinenkin enimmäkseen, mutta taakkanani sairauden lisäksi ja siihen liittyen yksinäisyys. Joku voisi sanoa miehen puute :)
No tiedetään, tiedetään, että tarjokkaita tähän ongelmaan sinänsä löytyisi miehistä ja sen olen huomannut, olisi nuorta ja vanhaa :) Olen ihan kivan näköinen joten sehän auttaa tässä asiassa.
Muttamutta. Minulla on kaikkia vaivoja ja kuntoni on aika välttävä eikä tämä tilani tästä tule luultavimmin paranemaan vuosien saatossa. Kaikki mahdolliset parisuhdeviritykset törmäävät ainakin minun mielessäni tähän samaan asiaan. En voisi valehdella kumppanilleni tai sellaiseksi aikovalle tällaisesta asiasta. Kuka haluaisi sitoutua ihmiseen joka on jo nuorena raihnainen ja monin tavoin rajoitteinen jos ei tulevaisuuskaan lupaa parempaa.
En ole mikään seksiseksi-ihminen kun ei se nyt ensimmäiseksi ole mielessä tässä ollut :) Ajattelen että jos tässä olisi sitten yksikseen eikä haaveilisi mitään muita kun en halua itseä jatkuvasti satuttakaan. Yhdenillan juttuja en halua enkä ketään riesaksikaan halua ottamalla ottaa, minusta ei ole kenenkään passariksi, pikemmin tarvitsen itse apua.
Halusin vaan purkaa mieltäni täällä ja vähän kysellä että olisiko teillä jotain hyviä vinkkejä tai ilahduttavia kokemuksia :) aiheesta etten ihan synkistyisi. Tai mitä itse tekisitte vastaavassa elämäntilanteessa.
Kommentit (18)
Itse kertoisin faktat hetipian tavattuani jonkun.Mutta en vajoaisi sairauteeni ja surkuttelisi.Jumalalla ihanat suunnitelmat meille kaikille.Rukoilisin,että minulle löytyisi sopiva ystävä,puoliso.Ja tietysti etsisin.Uskon että kaikki voi järjestyä!Niin on käynyt minulle.Minulla 3 lasta ja ihana aviomies,joka rakastaa minua sellaisena kun olen ja sairastelen.Uskon myös,et löytyisi puoliso joka ei halua seksiä tai lapsia ja rakastaa sinua silti!Tsemppiä sinulle!Pää pystyyn!Jaksamista ja Paranemista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein tuli kyynel silmään. Noinhan se on kuin sanotte. Sama nainenhan minä olen kuin ennenkin :) vaikka tämä elämää on monin tavoin muuttanutkin, se on fakta ja joudun pitämään itsestäni tarkemmin huolen. Ajan kanssa sitä on sopeutunutkin moneen juttuun ja tekee joitain asioita vähän eri tavalla.
ap
kertoisin heti, enkä eläisi valheessa hukaten omaa ja toisen aikaa.
Itselläni on psyykkisiä ongelmia, enkä tosiaan viitsi esittää normaalia, että joku "kenties rakastuisi eikä sitten enää säikähtäisi kun asia tulisi ilmi".
Mutta oikeastaan minäkin päädyin ensin siihen, että haen kumppaniksi myös mt-ongelmista kärsiviä (tai melko monet tapaamistani kärsivät, heitä kun ei vain ollut diagnosoitu, niin olivat olevinaan parempia), ajatuksella että samanlaiset lapset leikkivät parhaiten.
Nyt olen kuitenkin valitettavasti huomannut, ettei se toinen ymmärrä yhtään sen paremmin mun jaksamattomuuttani, vaikka itsekin on työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja että mä joudun kovemmalle kuin yksinäni, koska hän ei esim. käy kaupassa yksin.
Jos mä tapaisin jonkun oikeasti hyvän miehen, en näe että voisin alkaa taakaksi hänelle, kun mulla ei oikeasti ole mitään annettavaa. Musta ei ole huolehtimaan rahan tuomisesta perheeseen, eikä edes kotitöistä, eikä se seksikään juuri innosta. Siis mulla ei tee mitään.
Kai sinussa jotain hyvääkin on!
Ehkä tykkäät laittaa ruokaa. Voisitko tuottaa iloa lähipiirille vaikka leipomalla tai tekemällä ruokaa heillekin joskus esimerkiksi. En tarkoita pakolla, vaan muuttaa omaa ajattelua niin että alat ajatella hieman enemmän muita ihmisiä ja miten voisit olla hyödyksi. Sillä tavalla saa itselle iloa ja tuntee itsensä hyödyllisemmäksi!
No tämä ruoanlaitto vain esimerkkinä. Jokainen voi omassa yhteisössään olla jollain tapaa hyödyllinen ja saada siitä itsetuntoa. Poikkeuksena ehkä neliraajahalvaantunut ihminen, mutta hänenkin merkityksensä tulee ehkä juuri siitä. Joka tapauksessa sinä et ole neliraajahalvaantunut vaan pikemminkin toivottomuuden ja masentuneisuuden marinoima tavallinen ihminen. Jokainen voi tehdä omalle tilanteelleen jotain!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kohtaat jonkun mukavan, mikset antaisi jutun edetä ja kerro sopivassa vaiheessa sairaudestasi? Ihmiseenhän sitä yleensä ihastutaan/rakastutaan, mitä enemmän tuntee, sitä vähemmän "kuorella" on merkitystä.
Ei sinun tarvitse vaipua yksinäisyyteen vain krakaavan kehon takia!
mutta tunnen yhden todella vaikeaa ms-tautia sairastavan naisen joka etsi itselleen miehen ja ovat onnellisesti nyt naimisissa.
Itse tekisin siis niin että etsisin itselleni sen oman rakkaan johon voin nojata myös vaikeina aikoina. =)
Onnea matkaan, sairautesi ei ole este jos ei oma mielesi ole este!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mitään ei voi tapahtua, jos olet jo asenteella, että ei voi tapahtua.
Sinun pitää päättää, että kumpi on pahempi, seurustella ja saada siipeensä vai olla yksin.
En väitä romanttisesti, ettei tuolla terveystulevaisuudella ole väliä, mutta ei aina eikä kaikille.
Jos seksi sujuu, siis fysiikan ja ennenkaikkea pääsi puolesta, niin se on se "tärkein" asia miehille. Jotkut etsii jopa löyhiä seksikaverisuhteita eikä olla siis yhden illan pano mielessä eikä sitten myöskään olla suunnitelemassa eläkepäiviä yhdessä.
Raadollisesti voi todeta, että joka tapauksessa 40 % avioliitoista päätyy eroon kun otetaan huomioon avoerot yms. niin eiköhän se luku ole yli 100% eli kaikki tässä toisella, kolmannella ja x:llä kierroksella. Eli jos nyt alat, niin ehdit varmasti naida ja erota ja naida ennen kuin huomaatkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se ei kummemmin näy päälle päin niin mikset lykkäisi kertomista? Ja oiskohan niin että ne miehetkään ei ihan edes ymmärrä mistä kyse? Jos ne luulevat että päätyisivät parissa vuodessa omaishoitajaksi tms?
Mä sairastan reumaa enkä ole vieläkään kertonut sitä miesystävälle vaikka kohta 1 v yhdessä.
Kun ihmisenhän pitäisi olla tärkein eikä mikä sairaus sillä ehkä on, paljonko on pankkitilillä, mnikämerkkinen auto ja niin edelleen ja niin edelleen.
Eikä sitä kukaan voi tietää mikä on kenenkin tilanne :) huomenna tai ensi vuonna saati viiden vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kannattaa elää mahdollisimman normaalia elämää eikä ajatella, että sairaus on automaattisesti este. Ihmiseen ne miehetkin ihastuu ja kiintyy, eikä mihinkään täydellisesti toimivaan robottiin.
Nykyisellä melko hyvällä terveydentilalla en voi ketään suuremmin neuvoa, mutta kun mieheni kanssa aloimme seurustella, olin kyllä varsin kremppainen tapaus. Työkykynikin oli tuki- ja liikuntaelinten vaivojen takia uhattuna ja ikää kuitenkin vasta 20 v. Silti mies ei pistänyt näille asioille mitään painoarvoa, vaan suunnitteli innolla yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin oma terveydentilani onkin parantunut reippaasti ja tilanne on nykyään se, että mieheni on meistä sairaampi ja kremppaisempi. Eli tilanteet voi myös muuttua eikä sairaudet kenenkään ihmisarvoa ja rakastettavuutta alenna!
Itse asiassa mieleen tulee paljonkin tapauksia (joko lehdestä luettuna tms. tai omasta elämästä vastaan tulleena), joissa toisella puoliskolla on ollut jo seurustelun alkaessa joku vakava vamma/sairaus. Häntä pystyyn vaan ja mies viettelemään, jos sopiva osuu kohdalle! Jos sairaus ei näy päälle päin, sitä ei tarvitse minusta ihan heti edes kertoa. Sulla on varmasti myös paljon annettavaa ja kuten sanottu, se mies voikin joku päivä olla sua sairaampi.
Minulla on vastaanvanlainen tilanne. En aktiivisesti etsi kumppania, mutta jos vastaan tulee sopiva, muita huomioiva, inhimillinen ihminen, niin sitten toki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En normaalisti ole tällä palstalla mutta naapurini pyysi jakamaan kokemukseni tähän ketjuun ja tässä sitänyt ollaan.
Olen mies, vähän vanhempi mutta alle 40 ja mulla on parantumaton sydänsairaus joka etenee pikkuhiljaa kunnes joku päivä on edessä siirto ellen kupsahda sitä ennen.
Mä olen nyt ollut pari vuotta yksikseni, koska mä en tämän sairauden kanssa pystynyt oikein suhteisiin, sekä lapseni äiti että avoeron jälkeiset pari suhdetta vääristyivät sellaisiksi missä se parempi puolisko muuttui rakastajattaresta tai tyttöystävästä kanaemoiseksi huolehtivaksi hoitajaksi ja ei semmonen suhde toimi.
Vaikka olenkin pois työelämästä, en voi kantaa mitään ja joudun välttelemään portaita ja ylämäkiä, mä pärjään muuten ihan hyvin omillani ja mua ärsytti suunnattomasti heidän liampuva (toki hyvää tarkoittava) paapomisensa.
Joten itse omalla kohdallani lopulta tein päätöksen, että olen ennemmin yksikseni loppuelämäni, on se sitten kuukausia, vuosia tai kymmeniä vuosia. Voi hyvin olla kymmeniäkin, olen tavannut sairaalassa ihmisen jotka on elänyt tämän sairauden kanssa 70-luvulta saakka.
Onhan tämä vähän yksinäistä ja ennen mulle kyllä oli parisuhteissa seksikin tärkeätä ja mielellään useamman kerran viikossa, mutta kaikkeen tottuu. Tämä yksinolo kumminkin voittaa sen, että jokaista hengästymistä, väsähtämistä tai yskittämistä seuraisi vaatimus lääkärissäkäymisessä, tai jos saa flunssan, pitäisi mennä sairaalaan.
Sellaista se tosiaan parin exän kanssa vähän oli ja toinen heistä vielä sairaanhoitaja ammatiltaan.
En silti antaisi kellekään mitään neuvoa, jokainen toimikoon niin kuin sydän sanoo.
En myöskään sano että tulen varmasti pysymään päätöksessäni lopun ikääni, sen olen jo elämässä oppinut että sydän voi päättää toisinkin ja voihan sitä tavata jonkun johon ihastuu / rakastuu niin lujasti että omilla päätöksillä saa heittää vesilintua.
Kaikesta huolimatta, voimia sinulle oman tilanteesi kanssa :)
Sellaisen neuvon sain itse lääkäriltä kun kysyin kannattaako minun unohtaa vauvahaaveet.
Lääkäri kannusti elämään elämääni senhetkisten voimavarojen mukaan ja sanoi ettei elämäänsä pidä lähteä rajoittamaan pelkästään siksi, että tulevaisuudessa kunto saattaa heiketä.
Sen neuvon olen pitänyt mielessäni ja elänyt ihan normaalia elämää, vaikka välillä on tullut huonojakin aikoja. Nyt minulla on 2 ihanaa lasta, hyvä aviomies ja saan tehdä sellaista työtä josta pidän ja joka ei kuormita liikaa.
15 vuotta sitten sain ensimmäisen ms-epäilyn, diagnoosi varmistui 8 vuotta sitten.
15 vuotta sitten mietin aivan samoja asioita kuin ap. Onnekseni kohtasin lääkäreitä ja hoitajia, jotka osasivat rauhoitella, lieventää pelkoja ja kannustaa jatkamaan normaalia elämää.
ettei sen etenevän sairauden varaan kannata hirveästi ladata odotuksia mihinkään suuntaan.
Moni täysin tervekin ihminen vammautuu pahasti liikenneonnettomuudessa tai saattaa vaikka liukastua kadulla ja saada aivovaurion.
Ei kannata jättää elämäänsä elämättä peläten tulevaisuutta, sitä kun ei voi ennustaa.
Vakavankin sairauden kanssa saattaa elää pitkään hyvissä voimissa, ja toisaalta täysin terve ihminen saattaa vammautua tai kuolla nuorena aivan yllättäen.
Tsemppiä.
Yritä unohtaa sairautesi ja keskittyä siihen mitä haluat elämältäsi ja kuinka voisit tehdä elämästäsi mahdollisimman mukavan niillä resursseilla jotka sinulla on :)
t. aiemmin vastannut ms-tyyppi
Mulla on ollut vähän samanlainen tilanne. Sairaukseni ovat psyykkistä laatua,mutta fyysistäkin ongelmatiikkaa on. Kerroin aikaisessa vaiheessa miehelleni,että olen ollut pakkohoidossa,sairastanut psykoottisia kausia myös myöhemmin. Mies ei lipettiin lähtenyt ja uskalsi jopa muuttaa saman katon alle. Huonoa omatuntoa kuitenkin on pitänyt potea,kun jos jonkinlaista kremppaa alkanut olla fyysisestikin. Mielestäni kuitenkin pitäisi antaa miehen itse päättää,ottaako riskin mahdollisesta sairastumisesta. Tuskin ketään omaishoitajaksi pakotetaankaan. Ja kelle vaan voi käydä niin,että joku päivä toisella onkin parantumaton sairaus. Olet ansainnut elämääsi kumppanin siinä kuin muutkin.
Suosittelen samaa, kuin joku muukin. Älä kerro heti liikaa. Anna jutun kehittyä. Jos suhde toimii, niin sairaus ei välttämättä muuta mitään.
Olen hieman samanlaisessa tilanteessa, kuin sinä. Minulla on todettu hiljattain kaksi vakavaa sairautta, joista toisella on huono ennuste. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - haluaisin tavata elämäni miehen.
Toivotan sinulle mahdollisimman hyvää vointia ja onnea etsinnöissäsi. :)