Suru siitä, etten kykene enää juurikaan ajamaan autoa

Olen aina rakastanut autoilua, ollut jopa hyvä kuski. Käynyt lomailemassa ja kavereiden luona toisella puolen Suomea itse ajaen. Käynyt töissä eri paikkakunnalla. Ei mitään ongelmia.

Ja nyt olen sairastunut, enkä enää pysty ajamaan autoa kuin hyvin lyhyitä matkoja. Tulen kipeäksi, kroppa ei kestä.

Läheiseni asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä ja viime viikonloppuna kävin siellä. Ja nyt ymmärrän sen olleen viimeinen kerta, koska nyt keskiviikkona olen edelleen niin kipeä, että tarvitsen voimakkaita kipulääkkeitä, että pystyn olemaan. Tosi kova kolaus henkisesti, tajuta että minä en kykene enää tällaisiin ajomatkoihin. 

Asun ihan keskellä ei mitään, eikä täällä ole julkista liikennettä. Jos lähtisin tapaamaan sukulaisia tai ystäviä, rautatieasemallekin pitäisi ajaa yli tunti. Ja toisessa päässäkin se ongelma, että pitäisi saada sieltä kyyti perille saakka. Ei mitenkään helppo rasti. 

Onneksi on puoliso, joten en aivan jää yksin, ja hänen kyydissään pääsen kulkemaan. Mutta ymmärrän nyt, että jos puoliso on töissä vaikka joidenkin juhlien aikaan, en voi osallistua.

Työtäkään en voi enää valita oman halun mukaan, vaan täytyy olla samalla paikkakunnalla tai etätyö. En kykene ajamaan päivittäin työmatkaa, oikein mihinkään.

En hae tällä purkautumisella oikein mitään, korkeintaan vertaistukea jos sitä sattuu löytymään. Harmittaa nyt vain niin, että piti purkautua.