Parisuhde, kun toinen on hyvästä perheestä ja toinen huonosta

Ongelmia on tullut toisen ymmärtämisessä. Jos itse on saanut seesteiseen lapsuuden, on vaikea ymmärtää mitä se ei-seesteinen on ollut. Kumpikin voi kuitenkin oppia toisiltaan ja sitä lapsuuden traumaa ei ole pakko soveltaa nykyhetkeen.

Mieluummin noin päin kuin kaksi traumatisoitunutta yhdessä ruokkimassa toistensa traumoja. Eihän se toinen voi koskaan ymmärtää mitä toinen on käynyt läpi, eikä tarvitsekaan. Riittää, että haluaa olla läsnä ja mennä yhdessä eteenpäin.

Exä oli kaikin tavoin hyvästä perheestä, turvallinen ydinperhe ja vielä ns. parempaa väkeä. Suhtautuivat minuun kyllä ihan ok, mutta sellainen tietty alentuvuus siinä oli. Itse tulin betonilähiössä asuneesta alkkisperheestä. En minä ollut esim. exän perheelle avannut taustojani, mutta exä oli ilmeisesti tehnyt tiliä kun jouluna äitinsä tuli kysymään minulta miltä tuntuu tällainen vähän erilainen joulunvietto, kun kukaan ei sammu joulupöytään? 

Muista syistä erottiin, mutta olihan meillä tuon asian suhteen aina sellainen ymmärtämättömyys toistemme taustoista.

Tulin vain ketjuun seuraamaan. Tuo on itsellä ollut myös mietinnässä. Olen tällä hetkellä sinkku ja todella kovan tien sekä työn läpikäynyt, että olen nyt kolmekymppisenä melko vakaassa ja turvallisessa elämäntilanteessa. Lapsuus oli hyvin haastava ja päihteiden täytteinen kaikkine oheisilmiöineen perheessä. Sitten sairastuin itsekin tietenkin. Minulla se näkyi masennuksena ja myös alkoholin runsaana käyttönä, joka johti sitten riippuvuuteen. Nykyään olen raitis ja tahdon sitä myös olla jatkossa. Ihmissuhteissa on ollut aiemmin ongelmia enkä ole valinnut hyviä kumppaneita. 

Olen miettinyt, että mitenköhän tulevaisuudessa sitten käy. Se jää nähtäväksi mutta vain turva ja aito yhteys kelpaa jos tahtoo paremmin minuun tutustua. Yksin olen jo tottunut olemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ongelmia on tullut toisen ymmärtämisessä. Jos itse on saanut seesteiseen lapsuuden, on vaikea ymmärtää mitä se ei-seesteinen on ollut. Kumpikin voi kuitenkin oppia toisiltaan ja sitä lapsuuden traumaa ei ole pakko soveltaa nykyhetkeen.

Joo, totta kai näin. Olen siis tehnyt itseni ja menneisyyteni kanssa ihan työtä ja katson kyllä olevan parisuhdekelpoinen. Tunnistan tilanteita missä lapsuuden kokemukset yrittävät nousta pintaan ja osaan käsitellä niitä rakentavalla tavalla. Siinä missä nuorempana luulin, että parisuhteen kuuluu olla taistelutanner ja yritinkin tätä soveltaa suhteisiin, niin nykyään osaan reflektoida käytöstäni. Osaan rauhoittaa itseni vaikeissa tilanteissa, enkä kippaa mitään lapsuusprojisointia toisen niskaan.

Lähinnä vaan olen kiinnostunut kuulemaan muiden tarinoita ja kokemuksia. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mikä minun täytyy tiedostaa ja minkä kanssa minun täytyy ns. osata olla.

Ap

Hyvät ja tasapainoiset kasvulosuhteet ei kuulu yksinhuoltajaperheen kanssa samaan lauseeseen.

Säälin sun kumppani jos olet mies. Nämä sairaat taustat voi tulla eteen niin monella ikävällä tavalla myöhemmin. Varsinkin perhe-elämässä.

Ei ole hyvä. Kaikki vaikeeta kun taustat ja kaikki olleet erilaista ja kuilu vaan kasvaa vuosien myötä. Älä pilaa itseäsi jos olet hyvästä perheestä.

Vierailija kirjoitti:

Exä oli kaikin tavoin hyvästä perheestä, turvallinen ydinperhe ja vielä ns. parempaa väkeä. Suhtautuivat minuun kyllä ihan ok, mutta sellainen tietty alentuvuus siinä oli. Itse tulin betonilähiössä asuneesta alkkisperheestä. En minä ollut esim. exän perheelle avannut taustojani, mutta exä oli ilmeisesti tehnyt tiliä kun jouluna äitinsä tuli kysymään minulta miltä tuntuu tällainen vähän erilainen joulunvietto, kun kukaan ei sammu joulupöytään? 

Muista syistä erottiin, mutta olihan meillä tuon asian suhteen aina sellainen ymmärtämättömyys toistemme taustoista.

No hyi. Jotkut luulee olevansa parempia ihmisiä.

Ei ole kiva asetelma tasapainoisesta kodista tulleelle, jos joutuu kuuntelemaan valitusta koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Säälin sun kumppani jos olet mies. Nämä sairaat taustat voi tulla eteen niin monella ikävällä tavalla myöhemmin. Varsinkin perhe-elämässä.

Miksi et säälisi jos ap olisi nainen?

Vierailija kirjoitti:

Hyvät ja tasapainoiset kasvulosuhteet ei kuulu yksinhuoltajaperheen kanssa samaan lauseeseen.

Pelkäät ilmeisesti että muija lähtee kävelee. 

Meillä on näin, mutta huolimatta rankasta lapsuudestani minusta kasvoi täyspäinen ihminen eikä ole sellaisia traumoja, mitkä määrittäisi nykyhetkeä. Puolisoni ei siis tarvitse ymmärtää lapsuudestani paljonkaan.

Yksi suhde päättyi tämän takia alle parikymppisenä. Meillä oli okt, ja työssä käyvät isä ja äiti ja sisarukset. Ihana poikakaveri asui kaksin työttömän äitinsä kanssa vuokrakaksiossa, vanhemmat eronneet, isä alkoholisti ja taisi äidillekin alko maistua.

Kun aloin pyytää että haluaisin tulla käymään sun kotona ja nähdä sun äidin, poika lopetti suhteen. Kuulemma häntä vaivasi niin paljon, että oltiin ihan "eri paria", eikä koskaan kehtaisi viedä mua kotiinsa. Mulla ero otti tosi koville, koska todella pidin hänestä paljon. Minua tuo ei olisi haitannut yhtään.

Aikuisena tämä mies otti yhteyttä somen kautta, oli kuulemma kauan jo minua miettinyt ja pyysi treffeille. Olin jo naimisissa ja perheellinen.

En suosittele. Luulin ettei haittaisi, mutta pidemmän päälle ärsyttää. Käytännössä lapsilla ei ole toisia isovanhempia kunnovat aivan moukkia, itsellä ei appivanhempien kanssa mitään kontaktia. Olen kateellinen ystäville, jotka perheineen mökkeilevät,  viettävät aikaa yhdessä ja jopa matkustelevat puolison perheen kanssa. Toki on mukavaa kun ei tarvitse vääntää missä joulut yms ollaan, mutta koen, että lapsetkin jäävät paljosta paitsi.

Mies on paljastunut lasten myötä myös juntiksi. Lyhytpinnainen, toistaa sukunsa typeriä toimintamalleja huomaamattaan jne. Olisi kannattanut lapset tehdä "hyvään sukuun", kouluttautuneeseen, sivistyneeseen, tasapainoiseen ja fiksuun perheeseen. Omille lapsille kyllä meinaan opettaa, että katso myös sitä puolison perhettä. Vaikkei ärsyttäisi seurustellessa, perheellistyessä alkaa viimeistään harmittaa.

Suomessa erotaan tällä hetkellä jotain 68% kaikista pareista. Tuo kysymys taustoista ei ole oleellinen parisuhteelle. Enemmän merkitsee se, paljonko yrität ja katsot sormien lävitse, kun äidin oma mussukka hyvästä perheestä pettää sinua ja ehkä alkoholisoituu vanhemmuuten. Ihan typerä kysymys ja anteeksi vaan vastauksesta. 

Itse ole kasvanut aika haastavissa olosuhteissa. Kyllästyn liian tavallisessa tai toisaalta liian kuormittavassa perhe-elämässä. Nykyisin olen sinkku. Mikä sopii minulle mainiosti. 

Minulla hyvä lapsuus, ydinperhe, kaikki hyvin. Miehellä traumalapsuus ja -nuoruus, alkoholisti-isä, ongelmainen uusperhe.

Jo ihan riitelytavoissa oli hankaluuksia. Omassa perheessäni oli opetettu, ettei KOSKAAN sanota kenellekään rumasti. Ikinä. Ja miehen perheessä on kilpaa haukuttu toisia pahimmilla mahdollisilla tavoilla. Vanhemmat toisiaan ja lapsia jne.

Omasta perheestäni on tullut miehelleni tärkeämpi kuin hänen omastaan.

Hyvästä perheestä olevat prseilevät vanhemmuuten enemmän. Kurjemmista oloista olevat osaavat arvostaa arjessa merkityksellisiä asioita enemmän. Valitisisin kurjemmista oloista olevan puolison, ahkeralla mentaliteetilla ennemmin, mitä pilalle lellityn valittajan. 

Hyvän perheen jälkikasvun ei kannata sotkeutua huonojen perheiden jälkikasvun. Ennemmin tai myöhemmin seuraa hankaluuksia. Omenat eivät kauas puusta putoa.