Äidilleni on ollut kova pala huomata, että lapseni ei olekaan hänen!

Vieläkin yrittää kävellä ylitseni, jopa minun omassa kotonani. Ei esim. ikinä sano mua äidiksi lapseni kuulleen, vaan viittaa minuun aina etunimelläni, jopa silloin kun tule kotiin ja äiti on ollut hoitamassa lastani: "Kato, ritu tuli kotiin".

Lapsen synnyttyä olisi halunnut lapsen itselleen, kun muutin pois hänen naapuristaan (!!!) ja kun en suostunut, sanoi että mun olisi kannattanut tehdä abortti.

On aina sekaantunut elämääni, antaa hyviä neuvoja paheksuvaan tyyliin "mitä nämä nyt oikein ovat olevinaan, tämmöiset valmiit ruuat" "korvikettako se lapsiraukka joutuu juomaan" jne.



Nyt hänelle on kova pala, kun lasta ei saakaan mielinmäärin hoitaa, vaan hänen edelleen menee jopa lapsen isä...



Ai että mä nautin tästä napanuoran katkaisusta, alkaa vihdoinkin olla itsenäinen olo! Ihanaa olla ihan itse, aikuisten oikeasti, vastuussa OMASTA perheestään! :)



(Vieläkin tosi välillä repsahdan pohtimaan, että mitähän äiti ja muut tästäkin ajattelevat... En siis aina vieläkään onnistu automaattisesti laittamaan omaa lastani ja omaa perhettäni etusijalle.)