Lue keskustelun säännöt.
Lapsi, joka ei saa vanhemmilta rakkautta. Miten oppii mitä rakkaus on?
14.02.2026 |
Olen kohta 40-vuotias nainen, parisuhteessa, ei lapsia. Heräsin yhtäkkiä miettimään tuota asiaa. Mun vanhemmat ei osoittaneet rakkautta mitenkään, eivät kai osanneet ja heillä molemmilla oli mielenterveysongelmia. Meillä ei kotona ollut ns. näkyviä ongelmia, mutta ilmapiiri oli tunteeton ja jotenkin outo. Sisaruksiin mun välit oli lapsena kaverilliset ja ystävälliset, kuten koulukavereihin.
Lähdin kotoa "maailmalle" 19-vuotiaana tietämättä, mitä etsiä kun etsin kumppania ja rakkautta. Miten olisin edes voinut tietää mitä etsiä, kun en koskaan ollut kokenut minkäänlaista rakkautta tai yhteyttä kenenkään kanssa. Ei ihme että parisuhteet oli aina vaikeita ja tunsin olevani jotenkin viallinen ja että se suhde on jotenkin viallinen. Ehkä en osaa itse rakastaa? Nykyinen suhde on turvallinen, mutta siitä ehkä puuttuu jotain, en tiedä mitä.
Miten siis sellainen lapsi voisi tietää rakkaudesta, joka ei ole sitä kokenut?
Kommentit (24)
En tiedä. Itselläni sama enkä osaa rakastaa enkä tiedä mitä se oikeastaan tarkoittaa. Voin kyllä kiintyä mutta sekin on monesti väliaikaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko rakkautta edes olemassa oikeasti? Jos se on vaan joko jotain himoa tai hormonihuurua(kumppaneita kohtaan) tai sitten läheisriippuvuutta tai muuta
Kyllä rakkauden tuntee, kun rakastaa. Et ole vain löytänyt, sitä oikeaa jos tuntuu vaikealle olla suhteessa tai on tunne, että jotain puuttuisi
Vierailija kirjoitti:
Luonto tikanpojan puuhun ajaa.
Ei aja kaikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse voin sanoa etten ole koskaan rakastanut ketään enkä ymmärrä mitä rakkaus on. Kai se jossain määrin on ihan todellinen ilmiö koska on tieteellisiä todisteita aivojen toiminnan muutoksista sellaisessa tilassa. Äidinrakkauden ymmärrän, mutta pohjimmiltaan sekin on vain biologista viettiä pitää lapset hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tähän mennessä eletyn 53 vuoden aikana tuo on edelleen täysin vieras asia.
M
Aito, pyyteetön rakkaus, sellaisen kun kokisin. Sielunkumppanin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ymmärsin mitä rakkaus on vasta, kun sain lapsia. Ja jostain oudosta syystä olen osannut osoittaa lapsiani kohtaan myös rakkautta, ja he osoittavat sitä minua kohtaan. Uskoisin henkenikin mieluummin omien lasteni kuin vanhempieni käsiin, minusta se kertoo todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien lapsilleen osoittama rakkaus on erilaista kuin miehen ja naisen välinen rakkaus. Et kai sinä ap äitisi ja isäsi kanssa seksiä harrastanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli myös kotona vähän outo meininki. En itse asiassa tuntenut nuorempia sisaruksiani heidän muutamina ensimmäisinä vuosinaan lainkaan ja aloin leikkimään heidän kanssaan vasta paljon myöhemmin. Vanhempani eivät koskaan oikein kannustaneet, opettaneet tai antaneet suuntaa elämässä. Kuin olisivat olettaneet että kasvatan kyllä itse itseni kunhan he vaan hengaavat siinä. Kun tein jotain väärin niin siitä kyllä sai kuulla. Eipä ihme että elämäni on niin hanurista ollut.
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärsin mitä rakkaus on vasta, kun sain lapsia. Ja jostain oudosta syystä olen osannut osoittaa lapsiani kohtaan myös rakkautta, ja he osoittavat sitä minua kohtaan. Uskoisin henkenikin mieluummin omien lasteni kuin vanhempieni käsiin, minusta se kertoo todella paljon.
Halusin, touvoin että saisi olla äiti. Mielestäni ei ole suurempaa rakkautta, kuin rakkaus lapseen💓
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärsin mitä rakkaus on vasta, kun sain lapsia. Ja jostain oudosta syystä olen osannut osoittaa lapsiani kohtaan myös rakkautta, ja he osoittavat sitä minua kohtaan. Uskoisin henkenikin mieluummin omien lasteni kuin vanhempieni käsiin, minusta se kertoo todella paljon.
Romanttista rakkautta en ole koskaan osannut tuntea, siltä osin olen jäänyt jotenkin rikkinäiseksi.
Voi kysymys, ja vieläpä ystävänpäivänä😞 oon miettinyt samaa enemmän ja vähemmän koko aikuisen ikäni. Tekstisi voisi olla mun kitärjoittama, ikä/elämäntilanne ja kuvaus lapsuudenkodista/-perheestä.
Oon itse tosi katkera siitä, millaiset lähtökohdat elämääni sain. Oon yrittänyt päästä siitä yli ja lakata säälimästä itseäni, tunnen huonoa omaatuntoa kun ajattelen, miten monilla ihmisillä on paljon omaani traagisempi elämänhistoria/traumaattisia kokemuksia. Toisaalta uskon, että ne, jotka selviävät mitä hirveimmistä koettelemuksista, onnistuvat siinä juurikin siksi, että heillä on tuo perustavanlaatuinen kokemus rakastetuksi tulemisesta ja sen kautta saatu usko elämän merkityksellisyydestä sekä kiitollisuus elämää kohtaan. Tapasin nykyisen puolisoni yli 30-vuotiaana, tämä on minun ensimmäinen turvallinen ihmissuhde, jossa koen olevani hyväksytty ja tärkeä omana itsenäni, kaikkine vikoineni ja vaurioineni. Puolisoni tavattuani ja suhteemme vakiinnuttua muistan ensi kertaa elämässäni haaveilleeni mm. siitä, että saisin elää pitkän, terveen elämän yhdessä hänen kanssaan. Tunne/unelma oli mulle uusi. Ennen sitä kaikki oli enemmän tai vähemmän pinnallista ja merkityksetöntä, vaikka kykeninkin tuntemaan iloa ja mielihyvää elämässäni olevista ihmisistä, asioista jne, mutta joku puuttui. Edelleen mietin olenko kykenemätön antamaan itsestäni jotakin mikä muilta tulee ikään kuin luonnostaan. En ole koskaan pitänyt fyysisestä läheisyydestä, haluan paljon omaa tilaa (nämä saattavat olla luonteen-/persoonanpiirteitäkin), tunteista puhuminen ja fyysiset läheisyydenosoitukset koen vaivaannuttaviksi. Äitini oli etäinen, tunnekylmä ja manipuloiva, isäni epävakaa-tyyppinen alkoholisti, jota koen lapsena usein joutuneeni kannattelemaan (käänteiset roolit.) selvää on, että vanhempieni välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä rakkautta, hellyyttä tai kunnioitusta. aikuisiällä olisin toivonut mahdollisuutta keskustella asioista vanhempien kanssa, esim. heidän omista lapsuudenkokemuksistaan, mutta valitettavasti kumpikaan ei ollut siihen halukas. Äitini tulkitsi herkästi asiat itseään vastaan osoitetuksi kritiikiksi, isäni en ehkä usko olleen edes kykenevä kovinkaan syvällisesti näistä asioista keskustelemaan tai niitä ymmärtämään. Niin tai näin, mulla siis oli molemmat vanhemmat, mutta vanhemmuuden; rakkauden, välittämisen ja hyväksynnän, puute lapsuudessa on musta möykky, joka on dramaattisesti vaikuttanut ja vaikuttaa koko mun elämään ja siihen, mitä ja millainen ihmisenä olen. Pelkään ja oon myös varma, että siirrän/toistan noita oppimiani haitallisia käytösmalleja suhteissa mulle tärkeisiin ihmisiin.
Sitä kautta miten ei halua tulla kohdelluksi...Jumalan löytämisen kautta.
Uskoisin lähes jokaisessa meistä olevan kyvyn rakastaa. Jos taustalla on tuollainen lapsuudenperhe, ei välttämättä ole oppinut kaikkea, mutta eiköhän sinussakin sisummässäsi ole lapsena ollut kaipuu rakastetuksi tulemisesta? Niiden tunteiden avaaminen, ja taito rakastaa sekä itseä että muita... psykoterapeutti voisi parhaiten opettaa sinut löytämään ne uudestaan. Työtä se kyllä vaatii, erityisesti itseltäsi.
up