Mua säälittää ne lapset, joilla ei ole sisaruksia :(

Ja joillekin riittää se yksi lapsi. Ei kannata tehdä enempää kuin omat resurssit riittävät.

uhkaava riski.



Minusta olisi säälittävää, jos lapsestani tulisi puoliorpo (mitä sitäkin sattuu joillekin). Jotkut varmaan kärsivät sekundäärisestä lapsettomuudesta ja joidenkin mielestä perheen lapsiluvuksi riittää hyvin sen yksi lapsi.

KAikki asiat eivät elämässä ole valittavissa.

ja

parisuhdeongelmia,

vain joillakin mukavuudenhalua--



syitä yksilapsisuuteen on monia

Tuntuu, ettei pää kestä enää moista stressiä. Parisuhde oli silloin tiukilla. Nyt olemme onnellisia, joten miksi tehdä asioita toisin.

Näin se on. Kaikilla ei ensinkään ole mahdollisuutta itsellä valita montako lasta tekee. Pitää muistaa että on lapsettomuutta tai joitan muita terveydellisiä syitä ettei voi saada kuin yhden lapsen.

Tietenkin sitten on niitäkin jotka valitsevat tarkoituksella niin että heillä on vain 1 lapsi. Kuten minun vanhempani. Ei meitä tarvitse sääliä, minulla esim. on aina ollut suuri serkkujoukko tukena, muutama yhtä läheinen kuin olisi ollut oikea sisar. Tottakai olisi aivan ihanaa jos olisi sisko tai veli, mutta se on ollut vanhempieni oma valinta, eikä se kuulu minulle eikä kenellekään muullekaan. :)

elämä yhden lapsen kanssa vain on niin IHANAA, että ei viitsi ottaa turhia riskejä. Ja tiedäks mitä ap, se ei kuulu sulle laisinkaan. Jokainen meistä pitääköön huolen omasta elämästään. Ap:n pitänee tehdä muutama lapsi lisää, kun on aikaa miettiä turhanpäiväisiä...

Onko siitäkin oltava jokin direktiivi? Onko olemassa jokin optimiluku lapsia - mikähän tietty määrä sisaruksia tekee ihmisen onnellisimmaksi?

lapset, jotka joutuvat kärsimään siitä, etteivät ole ainoita lapsia. No joo... vitsi vitsinä. Mä en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, joiden mielestä kaikilla pitää olla sisaruksia. Meillä on yksi lapsi, VAIN yksi lapsi. Eikä lisää tule. Syitä on monia, mutta tärkein niistä on oma jaksamiseni. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka jälkeen se syveni keskivaikeaksi masennukseksi. Tilanteesta kärsi koko perhe, ja vaikka olen nyt terve, elämä ei ole ennallaan. Se jätti pysyviä jälkiä ja ongelmia elämäämme. Kerropa nyt minulle, miksi ihmeessä meidän pitäsi tehdä lisää lapsia? Jotta sairauteni voisi ehkä uusia ja meitä olisi lisää kärsimässä tilanteesta?



Sen lisäksi me olemme mukavuudenhaluisia. Yksi lapsi on helppo ottaa mukaan minne vain. Hänet on myös helppo saada hoitoon, jos on tarve. Hän kuluttaa vähemmän kuin kaksi lasta. Pärjäämme kolmiossamme erittäin hyvin, koska meitä on vain kolme. Nyt kun lapsemme nukkuu yönsä kuta kuinkin läpi, käyttää vaippoja enää öisin, syö samaa ruokaa kuin muutkin ja osaa ilmaista asiansa puhumalla suomea, elämä on helpottunut huomattavasti. Miksi haluaisin takaisin aikaan, jolloin jouduin heräämään monta kertaa yössä, tissejä pakotti, vauvan puklua oli joka paikka täynnä, pyykkikori täynnä kakkaisia housuja, vauvalle eri ruokaa kuin meille, lapsi ei osannut ilmaista itseään muuten kuin huutamalla... Ei oikein kiehdo palata takaisin tuohon aikaan.



Mun synnytys oli helppo ja nopea, raskausaika myös. Miksi ottaisin nyt riskin, ettei kaikki menisikään yhtä hyvin?



Mulla on kaksi sisarusta, samoin miehelläni. Veljeäni näen ehkä kaksi kertaa vuodessa, siskoani pari kertaa kuussa. Kummastakaan ei ole ollut minulle mainittavaa iloa tai hyötyä, ovat niin paljon minua vanhempia. Mieheni on jonkin verran tekemisissä omien siskojensa kanssa, mutta tulisi kuulemma toimeen ilmankin.



Pohdiskeltuani tätä asiaa löysin ehkä sittenkin tärkeimmän syyn: rakkauden jakaminen. Minun on hyvin vaikea kuvitella rakastavani toista lasta yhtä paljon kuin tätä ainokaista. Miehenikin jää kevyesti kakkoseksi, jos pitäisi valita jompi kumpi. En todellakaan usko, että pystyisin antamaan yhtä paljon rakkautta kaikille lapsille. Kaikkien vaikeuksien jälkeen koen olevani niin paljon velkaa tyttärelleni, etten voisi kuvitellakaan pistäväni häntä siihen tilanteeseen, jossa hän joutuisi kilpailemaan minusta ja jakamaan minut.



Kerropa sinä puolestasi, miksi lapsia pitäsi tehdä useampia? Miksi ihminen tarvitsee ilman muuta sisaruksia?

Onko siitäkin oltava jokin direktiivi? Onko olemassa jokin optimiluku lapsia - mikähän tietty määrä sisaruksia tekee ihmisen onnellisimmaksi?

Esikoisen saaminen edellytti kolme vuotta yritystä ja erittäin vaikeat lapsettomuushoidot. Tuntuu, ettei pää kestä enää moista stressiä. Parisuhde oli silloin tiukilla. Nyt olemme onnellisia, joten miksi tehdä asioita toisin.

Meilläkin esikoisen saaminen edellytti kolme vuotta yritystä ja erinäisiä hoitoja, vasta useamman pakastetun alkion siirron jälkeen ihana lapsemme sai alkunsa. Mutta se ei aina tarkoita etteikö toinen lapsi voisi tulla paljonkin helpommin, näin kävi myös meille eli "kakkonen" sai alkunsa yhdestä yrityskerrasta. Tuttavapiiristä näitä tapauksia löytyy useampiakin, joille toinen on tullut hyvinkin paljon helpommalla kuin ensimmäinen. Ajatusta toisesta ei siis kannata hylätä, jos se muuten tuntuisi teidän jutulle!

Niin se valitettavasti vain on.



Ihan turhaan silti säälit, kyllä elämä voi olla hyvää myös näin:)

mulla on veli, joka on minulle todella läheinen. Mutta mulla on myös pari serkkua, joiden kanssa ollaan aina oltu myös todella läheisiä. Varsinkin yksi serkuistani on kuin sisko minulle.

Synnytyksen jälkeinen masennus on hyvä syy olla hankkimatta lisää lapsia, mutta mietipä silti seuraavaa.



Sinä ja miehesi vanhenette, jäätte eläkkeelle, sairastelette, ette voi enää asua kodissanne. Vointinne heikkenee pikku hiljaa ja jonakin päivänä teitä ei enää ole.



Kuka kantaa suurimman taakan ja huolen teistä? Kuka on vastuussa siitä, missä ja miten teitä hoidetaan ja millainen elämänne loppusuora on?



Teidän ainokaisenne. Onko hänellä tukea tässä raskaassa, raskaassa tehtävässä? Sitä ei kukaan tiedä. Sen kylläkin tiedämme, että hän on tehtävässään hyvin, hyvin yksin. Hänellä ei ole olemassa sisarusta, jonka kanssa jakaa lapsuusmuistojaan. Hänellä ei ole ketään, joka rakastaisi teitä samalla tavoin kuin lapsi vanhempaansa rakastaa.



Väitän omien kokemusteni perusteella, että yksinäisenä lapsena omien vanhempiensa hautaan saattaminen on todella raskasta. Niin raskasta, ettei kukaan vanhempi sitä lapselleen haluaisi. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru vain puoli surua. Niin suuri on vertaisryhmän tuki.

Meillä meni kakkosta tehdessä 6 vuotta, vaikka yritys aloitettiin heti ongelmitta alkaneen esikoisen odotuksen jälkeen.



Voit vain kuvitella, kuinka monta kyyneltä ja pettymystä noihin vuosiin sisältyi. Lapsi itsekin toivoi sisarusta niiiin kovasti. Sitten vihdoin onni potkaisi meitä, ihan luomusti vieläpä, vaikka ehdimme jo inseminaatioissakin käydä.



Nyt meillä on kaksi ihanaa lasta, joilla on vähän vajaa 7 vuotta ikäeroa, mutta voi ihmettä, kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat toisilleen!



Itse olen oppinut olemaan hyvin varovainen näihin yhden lapsen perheisiin suhtautumisessa, sillä yllättävän monessa on taustalla jokin lapsilukuun vaikuttanut tragedia (lapsettomuushoidot, sekundäärinen lapsettomuus, jomman kumman vanhemman sairastuminen, parisuhdekriisit jne.)

ja sitten on sellaisiakin perheitä, jossa ollaan keskenään niin riidoissa, että ihan sama, että montako lasta. Ja tämä ei ole kuvitelmaa, vaan totisinta totta monessakin perheessä. Ihmiset tekee niin monta lasta kuin heille suodaan ja toiset niin monta lasta kuin haluaa, ja se ei kuulu kenellekään muulle.

ja toisten mielestä elämä jo yhdenkin lapsen kanssa on niin KAMALAA, ettei tulisi mieleenkään hankkia toistakin vielä...

Tuo on ihan totta, olettaen, että sisarukset pysyvät väleissä. Näin ei valitettavasti aina ole. Äidilläni on neljä veljeä ja he olivat hyvin läheisiä toisilleen, kunnes heidän äitinsä kuoli. Siitä alkoi ihan uskomaton riita omaisuudesta, jota ei oikeastaan edes ollut. Vuokrayksiön irtaimisto, tilillä olleet rahat meni hautajaiskuluihin. Äiti yritti tehdä parhaansa, jottei välit katkeaisi noin typerän asian takia, mutta turhaan.



Sisarussuhde on parhaimmillaan jotain aivan ainutlaatuista. Jotain, mitä ei voi korvata ystävyydellä perheen ulkopuolisen kanssa. Mutta pahimmillaan se voi olla totaalista yksinjäämistä =(. Kun isoäitini kuoli, äitini suurin tukija oli isäni, eivät sisarukset. Jokainen suri omalla tavallaan eikä pystynyt lohduttamaan toisia. Uskon omallakin kohdallani, että kun vanhemmistani aika jättää, oma mieheni on minulle suurempi tukija kuin sisarukseni. He ovat kuitenkin jääneet minulle melko etäisiksi ikäeron vuoksi.

jos olisin sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja vielä kärsinyt masennuksesta pitkäänkin. Väärin koko perhettä kohtaan.

Sä varmaan haluaisit mennä kertomaan tuon ihmiselle, jonka lapsella ei ole sisaruksia, siksi että toinen lapsi on kuollut. Mulla olisi parikin tällaista tuttua, järjestänkö teille treffit?

Olemme nyt kylläkin eronneet, lisää ei ole kummallekaan tulossa lähiaikoina, luultavasti ei koskaan.



Mutta tuohon, että kuka sittem meitä hoitaa, ja mihin kauheeseen tilanteeseen lapseni joutuu, kun vanhenemme. Olemme lapsen isän kanssa pari kymppiäsi, eli jos kaikki menee loistavasti tässä elemässä, niiin olemme vasta 80-90v. avun tarpeessa...ja lapsemme on silloin 60-70v. joten eiköhän pysty selviämään meistä... MUTTA elämästä ei voi tietää, joten en rupea lapsia sen takia tekemään isää, että lapsi ei jää yksin jos meille käy jotain VANHANA, koska vainhan voi käydä kelle vaan mitä vaan. Aattele minkä surun lapsi voi kokea jos sille sisarukselle käykin jotain kurjaa:(



nämä ovat niiin monimutkaisia asioita, että eiköhän jokainen tervejärkinen pysty itse päättäämään lapsiluvustaan.