Mua säälittää ne lapset, joilla ei ole sisaruksia :(

Sinä ja miehesi vanhenette, jäätte eläkkeelle, sairastelette, ette voi enää asua kodissanne. Vointinne heikkenee pikku hiljaa ja jonakin päivänä teitä ei enää ole.

Kuka kantaa suurimman taakan ja huolen teistä? Kuka on vastuussa siitä, missä ja miten teitä hoidetaan ja millainen elämänne loppusuora on?

Teidän ainokaisenne. Onko hänellä tukea tässä raskaassa, raskaassa tehtävässä? Sitä ei kukaan tiedä. Sen kylläkin tiedämme, että hän on tehtävässään hyvin, hyvin yksin.

Voi käydä myös niin, että vaikka sisaruksia olisi paljon, niin vain yksi päätyy hoitamaan ikääntyviä vanhempia. Kenties se, joka jää asumaan lähimmäksi, kun muut muuttavat kauas. Kenties se nuorin, joka vielä asuu kotona, eikä pääsekään koskaan muuttamaan mihinkään, kun vanhemmat sitovat iltatähden itseensä. Kenties se ainoa, jolla ei syystä tai toisesta ole omaa perhettä. Kenties se ainoa sisarus, jolla on omat asiat kunnossa siinä määrin, että hän voi yleensäkään hoitaa muidenkin asioita. Kuka vain. Ei se ole mitenkään sanottua, että tuo vastuu aina jakautuu tasaisesti. Onhan näitä nähty.

Esimerkiksi oma isäni oli kolmesta sisaruksesta se, joka joutui hoitamaan vanhan äidin asioita, kun toinen siskoista asui kaukana ja toinen oli viilentänyt välit jo kymmeniä vuosia aiemmin. Kaiken päätteeksi vastuu kaatui vielä pitkälti äitini hartioille. Siivoukset, kaupassakäynnit, auttamiset pankissa ja muilla asioilla, käyttämiset milloin missäkin, jokailtaiset rutiininomaiset pitkät puhelut joutavine jorinoineen, kotihoidon järjestämiset ja ihan vain katsomassa käyminen ja seuranpitäminen siinä vaiheessa, kun mummo oli vuodepotilaana ja terveyskeskuksessa ja lopuksi vanhainkodissa. Vaikka se isäni toinen sisko ehkä olisi halunnutkin jotain tehdä, niin muutaman sadan kilometrin välimatka esti nämä pienet päivittäiset asiat, jotka sitten stressasivat vanhempiani. Vaikka niitä sisaruksia olisi, niin voi hyvin olla, että vain yksi heistä tai siis jopa sen yhden puoliso joutuu tekemään kaiken.

Muilla ne ongelmat alkaa sitten kuoleman jälkeen. Omasta suvusta voin sanoa, että toisella puolella on järkyttävä perintöriita, jota on kestänyt nyt kohta 40 vuotta ja joka todennäköisesti loppuu siihen kun ihmiset rupeaa itse kuolemaan. Toisella puolella pienempi perintöriita, minkä seurauksena kaikki sisarukset on katkaisseet välinsä yhteen joka veti rumasti välistä aina kun vaan pystyi.



Perintöriidat tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

. Ei se ole mitenkään sanottua, että tuo vastuu aina jakautuu tasaisesti. Onhan näitä nähty.

Esimerkiksi oma isäni oli kolmesta sisaruksesta se, joka joutui hoitamaan vanhan äidin asioita, kun toinen siskoista asui kaukana ja toinen oli viilentänyt välit jo kymmeniä vuosia aiemmin. Kaiken päätteeksi vastuu kaatui vielä pitkälti äitini hartioille. Siivoukset, kaupassakäynnit, auttamiset pankissa ja muilla asioilla, käyttämiset milloin missäkin, jokailtaiset rutiininomaiset pitkät puhelut joutavine jorinoineen, kotihoidon järjestämiset ja ihan vain katsomassa käyminen ja seuranpitäminen siinä vaiheessa, kun mummo oli vuodepotilaana ja terveyskeskuksessa ja lopuksi vanhainkodissa. Vaikka se isäni toinen sisko ehkä olisi halunnutkin jotain tehdä, niin muutaman sadan kilometrin välimatka esti nämä pienet päivittäiset asiat, jotka sitten stressasivat vanhempiani. Vaikka niitä sisaruksia olisi, niin voi hyvin olla, että vain yksi heistä tai siis jopa sen yhden puoliso joutuu tekemään kaiken.

Niinpä, mutta heillä oli edes se syyttävä sormi ja astuun penääminen. Voi herätellä muitakin syyllistämällä ja sitten kun riitaiset (?) perinnönjaot ovat ohi, voi muistella menneitä ja vertailla näkemyksiä samomista lapsuudenmuistoista.

Itse en antaisi sisaruksiani mistään hinnasta pois!

t. 15

Olen teettänyt varmuuden vuoksi testamentin vanhemmillani, jossa he lupaavat koko omaisuutensa minulle. Tämä testamentti on minulla hallussani. En aio hoitaa vanhempiani millään tavalla (paitsi raha-asioissa) kun he tulevat vanhaksi.

Pohdiskeltuani tätä asiaa löysin ehkä sittenkin tärkeimmän syyn: rakkauden jakaminen. Minun on hyvin vaikea kuvitella rakastavani toista lasta yhtä paljon kuin tätä ainokaista. Miehenikin jää kevyesti kakkoseksi, jos pitäisi valita jompi kumpi. En todellakaan usko, että pystyisin antamaan yhtä paljon rakkautta kaikille lapsille. Kaikkien vaikeuksien jälkeen koen olevani niin paljon velkaa tyttärelleni, etten voisi kuvitellakaan pistäväni häntä siihen tilanteeseen, jossa hän joutuisi kilpailemaan minusta ja jakamaan minut.

Kerropa sinä puolestasi, miksi lapsia pitäsi tehdä useampia? Miksi ihminen tarvitsee ilman muuta sisaruksia?

Vastaan tähän, vaikka mielestäni ihminen ei ilman muuta tarvitse sisaruksia. Eli en siis paheksu tai kummeksu tms yhden lapsen perheitä.

Mutta: rakkaus ei ole jaettava asia, siitä riittää kyllä ammennettavaa. Se ei ole kakku, josta pitää erikseen jakaa kahdelle-kolmelle-kuudelle lapselle oma siivu. Vaan jotain vallan muuta :), siitä kyllä riittää isommallekin katraalle.

Ainoalla lapsella on toki jakamaton huomio jne, mutta on sisaruksistakin iloa elämään. Riippuu toki henkilökemioista jne ja itselläni on ollut suuri onni saada sisarukset, joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja olen paljon tekemisissäkin. Sisaren kanssa soittelen päivittäin, usein montakin kertaa. Veljeen tulee pidettyä vähän vähemmän yhteyttä, mutta häneekin ihan säännöllisesti.

Serkuksetkin ovat toisilleen erityisen tärkeitä: ovat kovin samanikäisiä ja viihtyvät hyvin keskenään. Tosin näkevät niin usein, että ovat pystyneet muodostamaan erityissuhteet.

Nyt kun oma vanhempani on huonossa kunnossa, ikää on kertynyt ja hän tarvitsee apua, arvostan erityisesti sitä, etten joudu yksin kantamaan vastuuta hänestä. (Toinen vanhempani on kuollut.) Tällä hetkellä ehkä se "isoin asia" sisaruksissani on yksinkertaisesti se, että he ovat olemassa. On joku, jonka kanssa pohtia vanhemman tilannetta (hän on sairaalassa, on ollut useita jaksoja), kantaa vastuuta, käydä katsomassa, pohtia, mitä jatkossa. Ettei minun tarvitse ihan yksin olla vastuussa vanhuksesta, hänen asioistaan, hoidosta jne. Ja että on joku, jolle kiukutella siinä vaiheessa kun rakas vanhus ja vastuu vaan nyt nyppii niin pahasti. Joku, joka ymmärtää ja on vastaavassa tilanteessa.

Varmasti pärjäisin yksin, jos olisi pakko :), mutta juuri nyt, juuri tässä elämän tilanteessa (lapset, vanhus, työt ja vähän liikaa kaikkea...) arvostan todella paljon sitä, että meitä sisaruksia on kolme.

terveisin, vanhempien ainoa tytär

isän puolelta on yksi 18 vuotta nuorempi siskopuoli eli kasvanut olen ainoana lapsena eikä se koskaan ole minua harmittanut enkä siitä ole kärsinyt milläänlailla. Nyt kun äiti alkaa vanheta ja sairastella niin nyt kyllä kaipaisin siskoa tai veljeä jakamaan huolen ja vastuun jos kohta kuten edellä on moneen otteeseen mainittu ei määrä takaa laatua eli välttämättä apua ei olisi mutta toivoahan aina saa=)



Mieheni ei ole ainoan siskonsa kanss juuri tekemisissä, on kyllä aika karsee tapaus että en ihmettele mutta anopin kasvatustyylilläkin on asian kanssa tekemistä.



Itselläni on neljä lasta, aika näyttää miten läheisiä nämä aikanaan toisilleen ovat, vielä kaikesta tappelusta huolimatta ovat koulussa esim toistensa puolta kovastikin, ja onko kenestäkään vai kenties porukalla,sitten joskus meidän vanhempien paskavaippoja vaihtamaan;O



En ole tehnyt näin montaa alsta siksi,että itse kasvoin ilman sisaruksia vaan siitä yksinkertaisesta syystä etten ole kyennyt vastustamaan vauvakuumetta:D

Esikoinen haudattiin 11 vuotta sitten, kuopus on onneksi erittäin elävä.

Minä en ymmärrä. Miksi olisi pakollista olla sisaruksia? Itselläni ei ole sisaruksia ja olen hyvin onnellinen ja olen aina ollutkin.

Välillä kaduttaa kun näitä on kaksi ja jatkuvaa tappelua

Olen samaa mieltä. Kaksi parin vuoden ikäerolla on hyvä. Tai sitten yksi ensin nuorena ja vanhimman mennessä kouluun tai noin kymmenen vuoden päästä kaksi tai niiden aluksi tehdyn kahden lisäksi kouluun mennessä-kymmenen vuoden päästä kolmas. Läheisiä ja leikkikavereita toisilleen, menee melko pitkälti samoilla kuluilla eivätkä vaadi vanhempien huomiota ja huolenpitoa niin paljoa. Samoin sitten isompana saavat toisistaan tukea. Vanhemmilla oma elämä. Nykyinen kiintymysvanhemmuus että lasten ja vanhempien välinen suhde pitäisi olla niiiin läheinen ja ensisijainen on jotain tosi outoa ja parisuhteita tuhoavaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen teettänyt varmuuden vuoksi testamentin vanhemmillani, jossa he lupaavat koko omaisuutensa minulle. Tämä testamentti on minulla hallussani. En aio hoitaa vanhempiani millään tavalla (paitsi raha-asioissa) kun he tulevat vanhaksi.

Tuo on hyvä jos vanhemmillasi on niin paljon tuloja/varallisuuden tuottoja että hoitamalla heidän raha-asioitaan pystyt ostamaan heille palveluja ja hoitoapua. Jos ainoastaan maksat laskuja ja odotat perintöä niin sitten aika härskiä.

No, minä haluaisin kovasti lapselleni sisaruksen, vaan kun ei ole miestä. Esikoisen isästä erosin, kun lapsi oli 1v. Olisi varmaan pitänyt tajuta heti pistää toinen alulle.

Mitähän ap on mieltä, jos hankin lapsen yksin, vaikka jonkun baaripanon kanssa? Varmaan sekin on paheksuttavaa. Ja vaikka olisin uudessa parisuhteessa, lapset tulisivat olemaan eri isille, mikä sekin on kuulemma väärin. Ei voi voittaa.

Mulle ainakin on todella kipeä asia tämä elämäntilannelapsettomuus. Viina vei ydinperheen ja lapselta mahdolliset sisarukset. Ei se ole enää koskaan sama, vaikka jostain löytyisikin uusi mies.

Pöljin aloitus pitkään aikaan.

Älä turhaan, AP. Minulla oli ihana lapsuus ainoana lapsena. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, koska oli pakko olla sosiaalinen pienestä pitäen. Oli ja on ihanaa saada vanhempiansa täysi huomio. Taloudellinen tilanteemme oli mainio ja meillä oli useita vaihto-oppilaita, joista muodostui melkeinpä sisaruksia ilman velvoitetta jakaa perintöä heidän kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeinen masennus on hyvä syy olla hankkimatta lisää lapsia, mutta mietipä silti seuraavaa.

Sinä ja miehesi vanhenette, jäätte eläkkeelle, sairastelette, ette voi enää asua kodissanne. Vointinne heikkenee pikku hiljaa ja jonakin päivänä teitä ei enää ole.

Kuka kantaa suurimman taakan ja huolen teistä? Kuka on vastuussa siitä, missä ja miten teitä hoidetaan ja millainen elämänne loppusuora on?

Teidän ainokaisenne. Onko hänellä tukea tässä raskaassa, raskaassa tehtävässä? Sitä ei kukaan tiedä. Sen kylläkin tiedämme, että hän on tehtävässään hyvin, hyvin yksin. Hänellä ei ole olemassa sisarusta, jonka kanssa jakaa lapsuusmuistojaan. Hänellä ei ole ketään, joka rakastaisi teitä samalla tavoin kuin lapsi vanhempaansa rakastaa.

Väitän omien kokemusteni perusteella, että yksinäisenä lapsena omien vanhempiensa hautaan saattaminen on todella raskasta. Niin raskasta, ettei kukaan vanhempi sitä lapselleen haluaisi. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru vain puoli surua. Niin suuri on vertaisryhmän tuki.

ja taas kerran totean, että se sisarus voi olla myös se, jota hoidetaan yksin sitten, kun vanhdmpia ei ole.

T. Kehitysvammaisen sisarus

ihanaa kun ainoa lapseni on jo aikuisuuden kynnyksellä

Oma elämäni olisi ollut helpompaa ilman sisaruksia: kiusaavaa ja alistavaa isoveljeä, ja pikkusiskoa josta sain kantaa huolta ja murhetta ja yhä edelleen joudun murehtimaan.

Veljeeni sentään sain katkaistua välit mutta kyllä hän vielä korvien välissä vaikuttaa:(

jep, sisaruussuhteet ovat todellakin ainutlaatuisia hyvine ja pahoine puolineen. ja mitä tulee vanhempien hoitamiseen tai perinöjuttuihin niin usein ne hoidetaan päin mäntyä kun on liian monta sopankeittäjää, viimeistään siinä kohdin välit menee huonoksi.

Mulla on semmoinen sisko, että en tarvi vihamiehiä mihinkään.