Mieheni sanoi äsken, että ei ihmettele että exäni jätti minut.

Meillä riita päällä.



Olen monesti ajatellut samalla tavoin (siis ettei ole ihme että miehen ex sitä ja tätä), mutta varsinkin nyt tiedän, miten typerää on se sanoa ääneen.. Että voikin ihminen alentua tuollaiseen. Itse olen mieluummin hiljaa.



Hitto kun pitikin näin nopeasti tähän suhteeseen mennä ja muuttaa yhteen. Emme voi syyttää kuin itseämme, molemmat.



Tuntuu, että mies vain valittaa kaikesta minulle, siis työstään ja olostaan ja kavereistaan jne. vaikka meidän elämämme on ihan ok, olen itse ainakin elänyt paljon stressaavammassa ja huonommissa oloissa kuin nyt. Mulle siis valittaa vaan kaikesta. Mutta annas olla kun menemme yleiselle paikalle, on niin iloista miestä, ei huolta ei murhetta.. Kotona on sitten ihan toinen.



Tiedän joo, että puoliso on se, joka saa yleensä ne murheet kuulla, mutta ei tämä näinkään ole kiva, että en saa kuin valitusta kuulla. Itse pyrin olemaan positiivinen, kuuntelen miestäni, mutta tuntuu ettei hän kuuntele minua ollenkaan. Suuttuu tai oikeastaan loukkaantuu pienimmästäkin. En itsekään ole täydellinen, en tietenkään.



Kiitos kun sain purkautua.