Millainen fiilis sinulle jäi lopulta Bruce Dickinsonin grungevaiheesta?

Oliko se aidosti sydämellä tuotettua musiikkia, vai muodin mukana kulkemista ja jonkinlaista itsetarkoituksellista metallia vastaan pyristelyä, johon kuitenkin palasi?

Tears of the Dragonia pidän kyllä hienona biisinä millä tahansa mittapuulla, tosin se onkin melko lähellä metallia.