Laitosnuoren tulevaisuus?

ja sos-nuorisokodissa kasvaneita, ja heistä suurimmalla osalla on nyt työpaikka ja perhe:)

nuorisokodissa moninaisten ongelmien takia (mm. itsetuhoisuuden). En voi sanoa, että elämä tosiaan raiteille meni. Sinä aikana kävin kerran viikossa nuorisopsykiatrilla, siinä kaikki tukitoimet.



Pääsin pois kun täytin 18v. ja elämä jatkui kuten ennenkin. Ryyppäsin, toilailin, harrastin seksiä ja yleensä vieläpä ilman ehkäisyä. Liikuin huumeporukoissa (joskaan en itse käyttänyt) ja olimme aina kahnauksissa jonkun kanssa.



19-vuotiaana tulin raskaaksi ja annoin lapsen adoptioon. Siinä välissä olin yrittänyt aloittaa koulunkäyntiä uudelleen, mutta raiskausyritys sai myöhemmin sai kaiken taas sekaisin (ja oli ihan ennestään tuttu kaveri). Samalla masennus nosti taas päätään ja kärsin myös paniikkikohtauksista. Sain niihin onneksi lääkityksen. Joitain töitäkin tein, mitä sain (siivousta, hodarimyyntiä ja sen sellaista).



21-vuotiaana sain toisen muksun jonka pidin. Muutin takaisin kotikaupunkiin, isäni ja äitipuoleni naapuriin, jotta saisin elämäni raiteilleen ja lapselle mahdollisimman hyvän elämän. Silloin oli selvää, että pidän lapsen. Ei ollut helppoa, mutta isäni, äitipuoleni, th:n ja lastensuojelun avulla sekin onnistui. Paljon auttoi myös se, että taakse jäi kaveripiiri, joka oli kaikkea muuta kuin kunnollista seuraa.



Myöhemmin tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa on yksi yhteinen lapsi. Olemme naimisissa ja elämme tuikitavallista elämää. Mies käy töissä, minä olen lasten kanssa kotona.



Tarkoituksena olisi käydä ammattikoulu (tai jos pääsen oppisopimukseen niin vielä parempi) loppuun, kunhan kuopus hieman kasvaa. Ei malta ihan vielä laittaa hoitoon =)



Kaiken kaikkiaan kakkosen syntymä oli käänteen tekevä kohta. En yhtään tiedä, millaisessa jamassa mahtaisin nyt olla jos häntä ei olisi. Luultavasti olisin ryypännyt itseni hengiltä. Paljon on työtä tehty että olen päässyt tähän tilanteeseen ja tuntuu oikeastaan aika uskomattomalta, kuinka sekaisin elämäni on ollut.



Vaikea silti sanoa, olisiko enemmät tukitoimet edes auttaneet. Tuskin. Eniten olisin kaivannnut vanhempieni tukea, jotka käytännössä unohtivat minut kun lähdin 16-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, eikä ongelmat, jotka tulivat myöhemmin, saaneet meitä lähemmiksi. Vasta pitkä keskustelu isäni kanssa sai hänenkin silmänsä aukeamaan, kuinka paljon olisi voinut tehdä toisin.





Äh, pitkä sepustus, mutta olettaisin, että tämä nyt saattaisi olla vähän positiivisempi tarina sellaisesta, joka on ollut laitoshuollossa, vaikka nuorisokodilla ei nyt tainnut olla sitä vaikutusta, mitä ehkä haettiin.

kyllä ne tarinat toistaa vanhempiaan melkeinpä poikkeuksetta.

sinulta nro 3! Se vaan surettaa noin yleisesti, että laitokset eivät näytä auttavan sinne joutuneita nuoria.

kyllä ne tarinat toistaa vanhempiaan melkeinpä poikkeuksetta.

menee/joutuu laitoksiin MYÖS ihan hyvien perheiden lapsia, jotka jostain syystä ovat niin hankalia, etteivät vanhemmat tule heidän kanssaan toimeen. Mutta auttaako laitos näitäkään lapsia, tuskinpa.

AP:n kysymykseen, uskon että laitosnuoriksi päätyneissä nyt vain sattuu olemaan paljon sen tyyppisiä nuoria, jotka tykkäävät lävistää ja tatuoida itseään ja harrastaa irtosuhteita. Laitoksessa sitten lyödään vielä viisaat päät yhteen. Se, miksi päätyvät tulemaan äideiksi, voi liittyä tarpeeseen tulla ehdoitta rakastetuksi tai saada sossun kautta oma asunto ja päästä laitoskierteestä ensikodin kautta "omaan elämään".



Kakkoselle: Minua kiinnostaisi tietää, missä ensimmäinen lapsesi on nyt? Luuletko, että ilman adoptiokokemusta tämä toinen lapsi olisi kääntänyt elämäsi suuntaa? Haluaisitko tavata esikoisesi, ja tietääkö hän sinusta/menneisyydestäsi/nykyisyydestäsi?



Iloa ja lämpöä teidän syksyyn. Olet onnesi ansainnut :)

sinulta nro 3! Se vaan surettaa noin yleisesti, että laitokset eivät näytä auttavan sinne joutuneita nuoria.

Ehkä suurimpana ongelmana lienee se, että tukeminen loppuu siihen, kun nuori täyttää 18v (jolloin siis useimmat "pääsevät" pois nuorisokodista). Tiedän, se vaatisi resursseja, mutta olisi hienoa, kun tukemista voitaisiin jatkaa vielä senkin jälkeen. Ainakin osa niistä, jotka olivat silloin samaan aikaan nuorisokodissa kuin minä, palasivat myös takaisin samoihin kuvioihin. Yksi taisi jopa tappaa itsensä myöhemmin (näin kuulin yhteiseltä tuttavalta).

Kyllä silti pidän nuorisokotia sinällään hyvänä paikkana. Siellä on suht tiukka kuri ja vapaudet pitää ansaita esim. hyvällä käytöksellä. Koulua pitää käydä ja ostallistua kotitöihin (esim. ruuanlaittoon ja siivoamiseen). Kyllä se taitaa silti useimmille tulla aika järkytyksenä kun yhtäkkiä ollaankin omillaan ja yleensä on suhteet vanhoihin kavereihinkin pysyneet, jolloin helposti lipsuu vanhoihin tapoihin (useimmilla tuolla oli juurikin alkoholin käyttö, seksisuhteet, masennus jne.). Kirjo noissakin oli suuri.

Miten sitten tukea? Niin, ehkä jonkin sortin tukiasunnot. Jos olisin pitänyt silloin aikoinaan lapsen, olisimme päässeet tukiasuntoon, jossa oli mm. toipuvia päihdeäitejä.

Myös keskusteluapu on aina paikallaan, eivät ne ongelmat kuitenkaan tuosta vain ratkea ja se "huomio", jonka nuorisokodissa saa, on aika rajallinen.

Tokihan on (valitettavasti) niitäkin tapauksia, jotka eivät elämäänsä saa raiteilleen, vaikka miten autettaisiin =/

kyllä ne tarinat toistaa vanhempiaan melkeinpä poikkeuksetta.

menee/joutuu laitoksiin MYÖS ihan hyvien perheiden lapsia, jotka jostain syystä ovat niin hankalia, etteivät vanhemmat tule heidän kanssaan toimeen. Mutta auttaako laitos näitäkään lapsia, tuskinpa.

olen asunut vuosia laitoksessa, menin naimisiin ja muutin omilleni 18-vuotiaana (nyt olen 36).Kirjoitin ylioppilaaksi yleisarvosanalla M, todistuksen keskiarvo lähtit nousuun kun muutin laitokseen. Valmistuin AMK:sta sairaanhoitajaksi.. minulla on 5 lasta, edelleen tuo sama mies, vakituinentyöpaikka, talo (johon alkupääoma tuliminulta)jne.. asiat mallillaan siis. Samaan aikaan kanssani laitoksessa asuneista monella muullakin on tietääkseni asiat iha kohdillaan.



Ratkaisevaa minusta on se, mikä on se tausta ENNEN laitokseen joutumista/ pääsemistä. Toisilla asiat vinksahtaa jo ihan pienenä, huostaanottoa vitkutellaan tai lasta pompotellaan kodin/ sijaisperheen/ laitoksen välillä. Silloin tulokset ei välttämättä ole kovin hyviä.. mutta jos pohja on hyvä, lapsuus pääsääntöisesti ollat turvallinen, teini-ikä vaan otaa koville.. silloin voi laitosnuorestakin kehittyä ihan kunnon ihminen :)

kyllä ne tarinat toistaa vanhempiaan melkeinpä poikkeuksetta.

menee/joutuu laitoksiin MYÖS ihan hyvien perheiden lapsia, jotka jostain syystä ovat niin hankalia, etteivät vanhemmat tule heidän kanssaan toimeen. Mutta auttaako laitos näitäkään lapsia, tuskinpa.

"Joo ja mahtaisko olla syynä olla rajattomuus pienestä saakka"

kaikkien kohdalla on syynä rajattomuus. Minäkin tiedän näitä ns. hyvien perheiden lapsia, joille on käynyt huonosti, vaikka perheen muut lapset ovat kunnon lapsia ja pärjääviä nuoria.

Paljon kiitoksia sinulle, joka jaoit omakohtaisia kokemuksiasi. Hienoa, että ole pärjännyt noin mahtavasti! Kaikkea hyvää jatkossakin!

Kakkoselle: Minua kiinnostaisi tietää, missä ensimmäinen lapsesi on nyt? Luuletko, että ilman adoptiokokemusta tämä toinen lapsi olisi kääntänyt elämäsi suuntaa? Haluaisitko tavata esikoisesi, ja tietääkö hän sinusta/menneisyydestäsi/nykyisyydestäsi?

Iloa ja lämpöä teidän syksyyn. Olet onnesi ansainnut :)

missä lapsi mahtaa nyt olla. Ainoastaan tiedän, minkä nimen hän sai (selvisi adoptiopapereista). En ole ihan varma, haluanko joskus tulevaisuudessa tavata häntä. Nyt tuntuu siltä, että en, koska tavallaan joutuisin kohtaamaan menneisyyden, jonka mielellään unohtaisi. Noh, se nyt ei tietenkään ole mahdollista. Ja kyllä myönnän, että usein mietin, teinkö kuitenkaan oikeaa ratkaisua. Silloin se vain tuntui ainoalta ja oikealta ratkaisulta, vaikka helppo päätös se ei ollut.

Olenkin itse asiassa monesti miettinyt, millaista elämä olisi nyt jos en olisi antanut lasta adoptioon. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että olisin luultavasti pilannut hänenkin elämänsä. Olin niin syvällä suossa (=ongelmissa) enkä edes ajatellut, että saisin elämäni kuntoon.

Tehdessäni raskaustestin kakkosesta, ei mitään muuta vaihtoehtoa edes tullut mieleen kuin pitäminen. Myönnän, se johtui suurimmaksi osaksi häpeästä ja noloudesta. Miten kykenisin kohtaamaan muut jos antaisin toisenkin lapsen adoptioon (abortti ei ollut siinä vaiheessa enää mahdollinen)? Olin toisaalta myös todella väsynyt elämään, joka ei antanut yhtään mitään. Halusin päästä kiinni "normaaliin" elämään, mutta ajattelin olevani jo menetetty tapaus. Siinä missä muut ikätoverit olivat jo töissä tai jatkoivat opiskelua, minä biletin ja sekoilin. Ei tavallaan ollut mitään, mistä ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin.

Kyllähän se aika riskialtista oli ja vieläpä lapsen kustannuksella. Päätin kuitenkin ensimetreiltä lähtien, että minusta tulisi hyvä äiti. Ensimmäinen askel oli tietenkin avun hakeminen juomiseen, joka silloin oli kaiken pahan alku ja juuri.

Eli kyllä, adoptioon antaminen vaikutti elämänmuutokseen, juurikin tuon häpeän ja nolouden takia. Toisaalta halusin näyttää, että minusta on johonkin tärkeäänkin, etten ole vain se ryyppääjä ja jakorasia.

Tie ei tosiaan ole ollut helppo, mutta tuen ja terapian kanssa olen saanut takaisin itsevarmuuteni ja itsetuntoni, joita en ollutkaan nähnyt sitten ala-asteen. Rankat kokemukset ovat kuitenkin opettaneet sen, että pienikin asia lapsuudessa voi vaikuttaa vielä monta vuotta eteenpäin ja saada aikaiseksi ns. lumipalloefektin. Uskon, että nuo asiat auttavat minua kasvattamaan tasapainoiset ja onnelliset lapset.

kuitenkin onnellinen lapsuus? Mistä syystä ja koska jouduit laitokseen?



Olen kuullut ennenkin sen, että jos kotona on ollut vähänkin hyvää, se kantaa lasta pitkälle.

kuitenkin onnellinen lapsuus? Mistä syystä ja koska jouduit laitokseen?

Olen kuullut ennenkin sen, että jos kotona on ollut vähänkin hyvää, se kantaa lasta pitkälle.

Vanhemmat olivat paljon läsnä, äitini oli melkein aina kotona. Teki vain joitain sijaisuuksia. Eli mitä näin jälkikäteen ajattelee niin melko normaali lapsuus, tasaista ja rauhallista, vaikak rahasta olikin aina pulaa.

Koulussa oli kiusaamista ihan kakkosluokalta alkaen ja se jatkui ysille asti. Vanhemmat erosivat parin riitaisen vuoden jälkeen. Siitä ne ongelmat sitten taisivatkin lähteä. Äitini sairastui mielenterveysongelmiin ja minä jouduin huolehtimaan kahdesta nuoremmasta siskostani. Sen päälle vielä koulukiusaaminen jolle kukaan ei tehnyt mitään. Eli suurimmaksi osaksi ongelmat alkoivat kasaantua nimenomaan noista. Vielä kun otetaan mukaan vaikea teini-ikä niin soppa oli valmis.

Jouduin laitokseen, koska kukaan ei saanut minkäänlaista otetta minuun. Opiskelin tosiaan toisella paikkakunnalla (jonne halusin, että pääsen eroon perheestäni ja ahdistavista kuvioista), joten vanhempienkin oli vaikea puuttua asiaan. Jälkikäteen ajateltuna he olisivat toisaalta voineet käskeä takaisin kotiin ja opiskelemaan muuta alaa, mutta veikkaan, ettei kumpikaan halunnut ottaa vastuuta.

Sairastuin vakavaan masennukseen ekana vuonna, joka sai aikaan juurikin juomista ja irtosuhteita sekä itsetuhoisuutta. Viiltelyä ja kuolemantoiveita. Jouduin kaksi kertaa sairaalaan. Ekan kerran vedin ranteet auki ja toisella kerralla olin vatsahuuhtelussa unilääkkeiden yliannostuksen takia. Silloin vasta vanhempanikin heräsivät ja käytännössä sysäsivät vastuun lastensuojelulle, joka tietenkin suositteli huostaanottoa ja nuorisokotia, kunnes täytän 18v, jotta vähän rauhoittuisin. Niin asia minulle perusteltiin.

Tulipas taas kauhea vuodatus, mutta tuntuu, ettei näitä selitellä ihan kahdella lauseella järkevästi.

tekstistäsi. Se antoi paljon ajateltavaa niin monessa asiassa. Hienoa lukea, että olet saanut elämäsi kokoon ja elät onnellisesti normaali perhe-elämää. Oletko pystynyt jättämään menneet taaksesi, vai kummitteleeko menneisyys esim. unissa?



Saako vielä udella, että kuinka sisaruksesi pärjäsivät? Onko suhteesi vanhempiisi nyt suht normaali?

tekstistäsi. Se antoi paljon ajateltavaa niin monessa asiassa. Hienoa lukea, että olet saanut elämäsi kokoon ja elät onnellisesti normaali perhe-elämää. Oletko pystynyt jättämään menneet taaksesi, vai kummitteleeko menneisyys esim. unissa?

Saako vielä udella, että kuinka sisaruksesi pärjäsivät? Onko suhteesi vanhempiisi nyt suht normaali?

Tokihan niitä aikoja miettii ja välillä tosiaan haluaisi pyyhkiä kaiken pois, mutta olen yrittänyt ajatella, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja kyllä niitä hetkiäkin tulee, kun alkaa ahdistamaan, mutta ne ovat onneksi harvassa.

Sisarukset ovat pärjänneet vaihtelevalla menestyksellä.

Nuorimmalla on nyt myös elämässä kriisiaika, jota purkaa terapeutilla. Paljon asioita, jotka ovat lähtöisin myös vanhempien erosta (joka oli aika ruma) ja sen jälkeisestä ajasta. On myös omaan parisuhteeseen liittyviä asioita. Jostakin syystä hänelläkin ne asiat purkautuvat vasta nyt, vuosia myöhemmin.

Toinen onkin sitten selvinnyt vähän helpommalla. Käynyt koulut ja on nyt vakituisissa töissä. Kovasti suunnittelee perheenlisäystä =) Hän selvisi meistä parhaiten ja on myös ollut suurena tukena minulle.

Isään on todella läheiset välit. Asumme edelleenkin naapureina =)

Äitini kanssa en tule toimeen yhtään, näemme ehkä kerran kaksi vuodessa vaikka asumme samassa kaupungissa. Hän ei ole koskaan suostunut myöntämään, että myös hän teki virheitä suhteeni. Isäni myönsi sen ja siksi saimme myös suhteemme korjattua. Ei sekään ole ollut helppoa, vaatinut paljon kyyneliä puolin jos toisin, mutta se myös lähensi meitä.

kuulla, että olette kuitenkin selvinneet ja saannet tukea toisistanne ja perheen ulkopuolelta. Vaikutat lämpimältä, vahvalta ja järkevältä ihmiseltä, joka on kulkenut tiensä vaikeuksien kautta voittoon.



Kiitos, että jaoit tarinasi kanssamme. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, se antoi paljon miettimistä omaan vanhemmuuteen ja muuhunkin elämään.



Kaikkea hyvää! Kauniita unia:)

Kertokaa kokemuksia laitoksiin päätyneet ja mitä sen jälkeen tapahtui.

Kun elämä menee tuohon suuntaan, eipä siitä paluuta ole. Minkälaisen mallin lienevät saaneet kodeissaan?

Oikeinkasvatusleirien onnistumisprosentti on samaa luokkaa kuin päihdehoidoilla, eli yhden käden sormilla laskettavalla tasolla.

Helvetin kallista kyllä hyötyihin nähden molemmat, mutta sehän on koko jutun perimmäinen ideakin.

Niistä tulee uusia sostertyyppejä?