Itkettekö ikinä töiden takia? Tai työpaikalla?

Melkein alkaa itkettää kun vielä olisi melkoisesti,yli 15 vuotta työelämäpaskaa jäljellä .

Jos jäisi aikaisemmin pois töistä ja työttömäksi 

Työelämä ei anna enää yhtään mitään.

Kyllä. Joskus työtilanne ollut niin raskas ja kuormittava. Sosiaaliala.

Joo. Se on aina ollut selkeä merkki vaihtaa työpaikkaa. 

Aika useinkin. Yleensä väsymyksestä ja turhautumisesta työpäivän jälkeen ja sitten muuten, kun työtilanne lisää muuta uupumuskuormaa. Sama tausta, korkeakoulutettu joka tekee suorittavaa työtä kun oma koulutus ei työllistänytkään. Hukkaan meni opintolaina ja käytetyt tuet  ja nyt kun ei ole enää ensikertalainen ei pääse opiskelemaan toista tutkintoa. Ammattikoulu kelpaisi muuten mutta nimenomaan en jaksa tehdä mitään fyysisesti raskasta hommaa jossa tehtävät toistuu samana päiväsät toiseen.

Kyllä on jotain kertoja näin käynyt. Joskus uupumuksesta, joskus liikuttavan tilanteen vuoksi.  Näin vaikka on pitkä työkokemus. Muutenkin olen superherkästi liikuttava henkilö

Ensimmäinen korkeakoulututkinto ei työllistänyt alalle niin olin aikoinaan jopa puhelinmyyjänä. Minua niin harmitti ja hävetti se työ ja muistan että ainakin kerran itkin vessassa kun "asiakas" sanoi pahasti. En normaalisti ole niin herkkä mutta olin niin hajalla kun olin päätynyt puhelinmyyjäksi enkä pitänyt työstäni. 

En koskaan, ei se ole oikein miesten juttu. Juon viinaa ja pelaan räiskintäpelejä. 

Mun työ on tällä hetkellä todella kuormittavaa. Muistettavaa on aivan liikaa. Puheluita pahinpina päivinä yli 50 ja sen lisäksi hoidettava asiakastyö livenä. Vaihdevuodet painaa päälle. Ei ole itku kaukana. Koko ajan tunne, etten riitä, muista ja joku katastrofi odottaa kulman takana.

Hoitoala ja kyllä, lohdutukseksi katselen YouTubesta NurseJohnn nimisen koomikon sketsejä ja syön liikaa suklaata.

Kyllä. Työpaikallani on kova kilpailu työtehtävistä ja tunneista. Kiusatuksi joutuminen on jatkuvaa. 

Olen ollut samassa työpaikassa jo kohta 30 vuotta. Paine ja kiire sekä aina vain uusien järjestelmien ja toimintatapojen opettelu syö kyllä voimia, mutta jotenkin vain sinnittelen menemään. Joskus olen kyllä ollut lähellä kyyneliä myötätunnosta, kun olen kuunnellut jonkun asiakkaan ikävää kertomusta. Mutta varsinaisen työni takia en ole itkenyt.

Teen asiantuntijatyötä ja työasiat on yleensä hyvin kevyitä. Mutta sitten puhelimessa kerran yksi asiakas alkoi hieman vaikuttaa itsetuhoiselta. Tartuin heti siihen, keskustelu oli pitkä ja selvisi että hän uhkaakin muita (ei minua). Puhuttiin ja puhuttiin, kunnes puhelu päättyi. Sen jälkeen piti hetki hengitellä ja tuli vedet silmiin, haastava tilanne purkautui. Siinä meni ehkä 20 sekuntia ja sen jälkeen ryhdyin toimenpiteisiin.