Lue keskustelun säännöt.
Koen olevani henkisesti hirveän yksin, vaikka avioliitossa olen
20.08.2011 |
Tällä järjellä ja elämänkokemuksella valitsisin kumppani aivan toisella tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, mutta nyt on nyt eikä aikaa peruta.. me olemme silti niin eri "tasolta" miehen kanssa. Harmittaa, kun hänen kanssaan ei pysty kovin korkeatasoiseen keskusteluun ja koenkin olevani henkisesti kovin yksinäinen. Pahimmin tämä näkyy lapsen sairasteluasioissa, tai niissä koen tämän yhteyden ja ymmärtämistason puutteen raskaimpana. Kun olemme yhdessä lääkärillä, mies kysyy aina jälkikäteen että mitä ne siis oikein meinasivat. Tai kommentoi jotain, mikä osoittaa ettei sisäistänyt käytyjä asioita ollenkaan. Ja nyt tässä on niin paljon sellaista, mikä vaatii itseltä ymmärrystä, aktiviisuutta, tiedonhankintaa jne niin on sanomattakin selvää, että kaikki se kaatuu minun niskaani. Mies ei sellaiseen kykene. Hänellä ei myöskään ole kielitaitoa ollenkaan, ja joudumme olemaan paljon ulkomaille tekemisissä.
Suren asioita yksikseni.. mies lähinnä voivottelee, mutta ei pysty enempään. On välillä niin kurkkua kuristava tunne, kuinka yksin olen vastuussa asioista. Mies laittaa kyllä ruokaa ja leikittää lapsia, pitäisi olla onnellinen jo niistä. Mutta joskus mietin, millaista on kun kotona on oikeasti syvälliseen tasoon kykenevä keskustelukumppani.
Kommentit (4)
mun kanssa tuolla logiikalla. Olen meidän parisuhteessa se "yksinkertaisempi". Kuitenkin tiedän, että minulla on paljon hienoja ominaisuuksia, sellaisia jotain ei miehelläni ole. Ehkä sinunkin miehelläsi on sellaisia ominaisuuksia? Johonkin hänessä rakastuit, koita saada se olotila itsellesi takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Jotenki koen, että tämä ei olisi niin ahdistavan tuntuista jos ei olisi tätä vaativaa sairasteluasiaa, joka todella vaatii vanhemmilta paljon panostusta. Mutta tässä näkyy kumppanien "eritasoisuus" kovin räikeästi kun toinen joutuu ottamaan kaiken vastuun niskaansa.
Ihastuin miehen ulkonäköön, urheilullisuuteen ja sellaiseen tiettyyn iloiseen rentouteen, harmi kun nuo asiat ei nyt ole kovin pinnalla tässä omassa elämässä pikkulasten kanssa.. ei ole aikaa eikä voimia noihin.
[quote author="Vierailija" time="20.08.2011 klo 19:21"]
Suren asioita yksikseni.. mies lähinnä voivottelee, mutta ei pysty enempään. On välillä niin kurkkua kuristava tunne, kuinka yksin olen vastuussa asioista. Mies laittaa kyllä ruokaa ja leikittää lapsia, pitäisi olla onnellinen jo niistä. Mutta joskus mietin, millaista on kun kotona on oikeasti syvälliseen tasoon kykenevä keskustelukumppani.
[/quote]
Pakko vastata tähän vanhaan viestiin..
Kuulostaa aika tutulta.
Mutta sinuna olisin onnellinen, nimittäin, meillä vaimo ei edes voivottele, ei oikeastaan edes silloin jos suoraan kysyn hänen mielipidettään. Tekee kyllä ruokaa kuten sinunkin miehesi.
Eli siis mitä haluan sanoa on että sinulla asiat ovat vielä ihan normaalilla tasolla. Varsinkin jos miehesi lääkärikäyntien jälkeen kuitenkin kysyy "missä mennään".. = on kiinnostunut tietämään. Ei me miehet välttämättä laiteta kaikkea rekisteriin tuollaisissa tilanteissa. Hän kuitenkin välittää, jos hän ei edes kysyisi että mitä lääkäri tarkoitti olisit mielestäni pahassa pulassa. Kertoisi aikamoisesta välinpitämättömyydestä.
Tuttu tunne minullekin. Ei vaan olla ollenkaan sielunkumppaineita.