Millainen ihminen suree 20 vuotta sitten kuollutta koiraa ja käy säännöllisesti lemmikkien hautausmalla

Ihanaa. Se on mahtavaa että välittää.

Sellainen jolle koira oli tärkeä ja haluaa vaalia muistoa.

Et varmaan ole koskaan menettänyt ketään rakasta, onnekas olet ollut.

Eiköhän tuo ole jo traditio ja sisällä jotain muutakin kuin sen yhden koiran suremisen. Siinä voi surra muutakin samalla tai se voi olla vain tapa rauhoittua, hiljentyä, käydä jossain säännöllisesti. Sillä ei välttämättä ole väliä, onko se hiljentymisen paikka kirkko, jooga vai hautausmaa. Ne voi hoitaa hyvin samaa asiaa ihmisen elämässä. Miksei se voisi olla koiran hauta, missä käy?

Jos elää ajatuksissaan siinä koirassa ja puhuu siitä paljon, niin siihen voisi hakea ammattiapua. Keskusteluapua.

Äitis kuoli 20 vuotta sitten. Päästä jo irti, ei se takaisin tule.

Kyllä minä ainakin rakastan ikuisesti kuolleita koiriani. Uskon, että ovat hengellisessä muodossa kanssamme vaikka eivät enää fyysisesti.

Nyt tuli omaakin 30 vuotta sitten kuollutta irlanninsetteriä ikävä.

Lemmikkien hautausmaa? Meillä ainakin kuolleista koirista tehtiin hyvät karvarukkaset ja loput viskattiin lähimetsään eläinten ruuaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Lemmikkien hautausmaa? Meillä ainakin kuolleista koirista tehtiin hyvät karvarukkaset ja loput viskattiin lähimetsään eläinten ruuaksi. 

Telkusta tuli ohjelmaa jossa lapin äijä oli tehnyt pirttikalustonsa penkkiin persalusen edesmenneen koiransa turkista.

En tiedä kuvittelinko vain vai olivatko vielä elossa olevat koiransa hiukan vaivaantuneen oloisia.

sydämellinen

Päästään sairas lapseton vanhapiika.

Paljon parempi tuollainen asenne on ihmiskunnan kannalta kuin kylmä "se on kuollu eikä sieltä palaa, unohda jo". Jälkimmäinen on valitettavan näkyvä nykyään.

Ei tuo ihan terveeltä kuulosta.