Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielestä lapsenlapsensa adhd diagnoosi on tarpetoonta hölynpölyä,että kyllä "sinäkin opit ku aikas hölmöilit"
05.10.2025 |
Suutui ja kysyin äidiltä,onko hänestä oikein että elämäni on mennyt päin helvettiä ja lapseni voi välttyä tältä diagnooosilla ja lääkkellä? Äitini vastaus oli että en koskaan edes yrittänyt. Aloin itkeä ja lopryin puhelun. En halua just nyt puhua äitini kanssa. Ajattelin että hän olisi ILOINEN kun sekvisi nyt miksi minulla on aina ollut niin vaikeaa ja että miks lapsellani on samoja oireita (minua vasta tutkitaan mutta tiedän jo vastuksen kun katson lastani ja mietin omaa lapsuutta).
Kommentit (16)
Sinun ei tarvitse puhua äitisi kanssa. Hän ei ymmärrä, koska ei halua ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Miniälläni on diagnosoitu fibromyalgia, mutta hänen äitinsä tuhahtelee ja sanoo että pyh, sairaus on vain korvien välissä.
Älä välitä ap. Meillä ollut ihan samanlaista ja nykyisin en jaa asioitani vanhempieni kanssa. Säälihän se on mutta he ovat niin ahdasmielisiä että myötäeläminen on mahdotonta koska ajattelevat diagnoosin olevan jokin näyttö heidän epäonnistumisestaan, joten se pitää täysin ja kokonaan kieltää. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.
Näitä masentajia ja lannistajia maailmassa riittää. Älä turhaan nöksähdä vaan sanot äidillesi että hänen mielipidettä tähän asiaan ei nyt tarvita. Voit kääntää omat ns. heikkoutesi tiedoksi ja viisaudeksi jolla pystyt antamaan käytännön neuvoja lapsellesi.
Jep munkin äiti jolta olen selvästi tämän ADHD:n saanut on sitä mieltä ettei mussa ollut lapsena mitään vikaa eikä hänessäkään ole ollut äitinä mitään vikaa (hän on aina ollut todella epäluotettava ihminen, ei ikinä tule ajoissa mihinkään saati hakenut ajoissa meitä lapsia harrastuksista, ei kuuntele kun puhutaan ja on omissa ajatuksissaa, ei kontrolloi tunteitaan kunnolla huutaa ja vihastuu helposti jos pyysin esim. läksyissä apua, hakkasi sisarustani ja töni minua lapsena, vertasi meitä lapsia aina johonkin parempaan kuinka voisimme parempiakin olla)
Nyt aikuisena hän sanoo että sain tämän varmaan isältäni joka on hänen mielestään saamaton aina ollut. Isäni on aina ollut todella luotettava ja fiksu mies, mietinkin että miten on jaksanut jatkaa tuon sekopään kanssa ja nyt vasta vanhna isäni on alkoholisoitunut ja kertonut että teki virheen kun nai äitini mutta sitten hänellä ei olisi meitä lapsia. Onhan vanhemmillani ihan hirveä suhde ja äitini on tunteeton monsteri jonka mielestä ADHD:t ovat reppanoita. Ps. vaikka olen rauhallisesti ja kunnioittavasti pyrkinyt äidin kanssa keskusketelemaan monta kertaa tästä niin on aina päätynyt äidin raivoon kuinka kehtaan kyseenalaistaa häntä ja hänen järkevyyttään, sairas mikä sairas ja olkoonkin. Aikuisena en tarvitse hänen hyväksyntäänsä enään. Monet boomerit ovat mieleltään epätasapainoisia, voi olla sodanjälkeista sukupolvi traumaa, ainakin äidissäni tunnistan tämän. Onneksi me nuoremmat olemme jo fiksumpia ja saaneet kasvaa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Narsistin vastaus, ei osaa ajatella lapsensa etua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua myös ahdistaisi ajatus siitä, miten pienelle lapselle tungetaan suu täyteen stimulantteja samalla kun lapsi istuu näytön edessä 3h päivässä, ei liiku ja syö höttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Miniälläni on diagnosoitu fibromyalgia, mutta hänen äitinsä tuhahtelee ja sanoo että pyh, sairaus on vain korvien välissä.
No noinhan ajattelee suurin osa lääkäreistä ja Kelan päättäjätkin. Masennus-ja mielialalääkkeitä tuputtavat koko ajan. Ulkomailla tiedetään asiasta enemmän ja on todellinen sairaus. Suomessa on tämä "kaikki on itsestä kiinni" ajattelutapa ja sen näkee kaiken vähättelynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.
Sitten on näitä "no mutta jokaisella on jotakin, se on ihan normaalia". Mikä taasen on vähättelevää sen suhteen että miten neuropoikkeavuudet vaikuttavat elämään, ja ylipäätään mikä menee "normaalin" rajoissa. Sama kun sanoisi että 20 kertaa vuodessa saatu flunssa on ihan yhtä normaalia kuin kerran vuodessa.
Minäkin olen aikuisena tajunnut että minullahan on kaikki ADHDn oireet ja vaikeudet. Äitillä otti aikaa hyväksyä edes vähän asiaa, alkuun puheli miten kiltti olin lapsena ennen teini-iässä alkaneita ongelmia, joten ei voi olla, kun nykyisinkin menee ihan ok. Mutta menee ok koska nyt ymmärrän itseäni paremmin, ja olen saanut olosuhteet hyviksi minunlaiselle! Ja ei hän näe miten paljon peittelen oireitani ja kuinka paljon teen töitä sen eteen ettei pakka leviä, kun mikään arjen sujuvuus ei tule multa automaattisesti. Lisäksi hänelläkin taitaa olla samoja piirteitä niin siksikin väitti normaaliksi, nyt on onneksi tainnut alkaa sisäistää näitä kertomiani kamppailujani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua myös ahdistaisi ajatus siitä, miten pienelle lapselle tungetaan suu täyteen stimulantteja samalla kun lapsi istuu näytön edessä 3h päivässä, ei liiku ja syö höttöä.
Koitapa kaivaa se luetun ymmärtämisen osa-alue sieltä sun aivoistasi, jos pystyt.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen aikuisena tajunnut että minullahan on kaikki ADHDn oireet ja vaikeudet. Äitillä otti aikaa hyväksyä edes vähän asiaa, alkuun puheli miten kiltti olin lapsena ennen teini-iässä alkaneita ongelmia, joten ei voi olla, kun nykyisinkin menee ihan ok. Mutta menee ok koska nyt ymmärrän itseäni paremmin, ja olen saanut olosuhteet hyviksi minunlaiselle! Ja ei hän näe miten paljon peittelen oireitani ja kuinka paljon teen töitä sen eteen ettei pakka leviä, kun mikään arjen sujuvuus ei tule multa automaattisesti. Lisäksi hänelläkin taitaa olla samoja piirteitä niin siksikin väitti normaaliksi, nyt on onneksi tainnut alkaa sisäistää näitä kertomiani kamppailujani.
Itse en edes jaksa tai halua ottaa puheeksi, koska sieltä kuitenkin tulee sitä että "no eihän sulla mikään ole", "kaikilla on jotakin" tai muuta vastaavaa. On sanottu jo terveydenhuollosta että viitteitä on, sekä eräs mielenterveyshoitaja myös. Diagnoosia ei ole enkä sitä hae koska en halua adhd lääkitystä. Ja todennäköisin diagnoosi muutenkin olisi AuDHD.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep munkin äiti jolta olen selvästi tämän ADHD:n saanut on sitä mieltä ettei mussa ollut lapsena mitään vikaa eikä hänessäkään ole ollut äitinä mitään vikaa (hän on aina ollut todella epäluotettava ihminen, ei ikinä tule ajoissa mihinkään saati hakenut ajoissa meitä lapsia harrastuksista, ei kuuntele kun puhutaan ja on omissa ajatuksissaa, ei kontrolloi tunteitaan kunnolla huutaa ja vihastuu helposti jos pyysin esim. läksyissä apua, hakkasi sisarustani ja töni minua lapsena, vertasi meitä lapsia aina johonkin parempaan kuinka voisimme parempiakin olla)
Nyt aikuisena hän sanoo että sain tämän varmaan isältäni joka on hänen mielestään saamaton aina ollut. Isäni on aina ollut todella luotettava ja fiksu mies, mietinkin että miten on jaksanut jatkaa tuon sekopään kanssa ja nyt vasta vanhna isäni on alkoholisoitunut ja kertonut että teki virheen kun nai äitini mutta sitten hänellä ei olisi meitä lapsia. Onhan vanhemmillani ihan hirv
Oma äitini on just näitä 40-luvulla syntyneitä joiden vanhemmilla sotatraumoja ja elämä muutenkin oli raskasta. Hän aina kertoo miten mummo (mies kuoli sodassa parikymppisenä) joutui yksin lypsämään lehmät, huolehtimaan pientilasta ja lapsista ja omasta isästään joka sairasti syöpää kunnes kuoli kotona. Äiti kertoi että hän ei osallistunut koskaan kodin ja tilan töihin, mummo ei pyytänyt. Hän vaan luki kirjoja. Samanlaista vastuunpakoilua hänellä on ollut koko elämä. Eikä mitään ymmärrystä että joku voisi olla kipeä, koska hän itse ei ole. Tai että joku voisi olla kylmissään kun häntä itseään ei palele. Täysin kykenemätön ymmärtämään toisten tunteita erillisiksi omista tunteistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen aikuisena tajunnut että minullahan on kaikki ADHDn oireet ja vaikeudet. Äitillä otti aikaa hyväksyä edes vähän asiaa, alkuun puheli miten kiltti olin lapsena ennen teini-iässä alkaneita ongelmia, joten ei voi olla, kun nykyisinkin menee ihan ok. Mutta menee ok koska nyt ymmärrän itseäni paremmin, ja olen saanut olosuhteet hyviksi minunlaiselle! Ja ei hän näe miten paljon peittelen oireitani ja kuinka paljon teen töitä sen eteen ettei pakka leviä, kun mikään arjen sujuvuus ei tule multa automaattisesti. Lisäksi hänelläkin taitaa olla samoja piirteitä niin siksikin väitti normaaliksi, nyt on onneksi tainnut alkaa sisäistää näitä kertomiani kamppailujani.
Onhan se sinun äitisi tavallaan oikeassa, että on ihan normaalia. Me olemme kaikki erilaisia, eikä neuroepätyypillisyys ole outous. Hyvin yleinen asia. Yhteiskunnan vaatimukset ovat valtavasti muuttuneet. Jos otetaan vaikka laskujen maksu, niin sehän oli äärimmäisen helppoa, kun olin lapsi 70-luvulla. Ja kun ei ollut pankkikortteja, ihminen pysyi kärryillä siitä, paljonko sitä rahaa on. Se oli käteistä. Jokainen omisti lompakon, josta pystyi katsomaan, mitä voi kuluttaa. Jos tarvitsi lainaa, ensin piti säästää itse. Remontit maksettiin omalla rahalla eikä lainalla. Oli rämisevä herätyskello, johon varmasti heräsi. Työssä sai keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, eikä työtehtävät olleet monimutkaisia. Koulussa oli selkeä struktuuri. Toki se oli opettajavetoista, mutta oli hyvätkin puolensa. Kun edettiin hitaasti, pysyi perässä. Vihkoon kirjoitettiin muistiinpanot, joten kaikki oppivat kirjoittamaan.
Matematiikka oli matematiikkaa, eikä sitä sovellettu mihinkään. Ei ollut monialaisia projekteja. 70-luvulla koulussa matematiikan tunnilla harjoiteltiin todella paljon rahaan liittyviä laskuja. Esim. Pekka saa äidiltään 70 mk. Hän menee kauppaan ja ostaa 3 omenaa, jotka maksavat 2 mk/kpl sekä 2 kg possunlihaa, jonka kilohinta on 10,90 mk. Kuinka paljon Pekka ostoksistaan maksaa ja kuinka paljon hänelle jää ostoksien jälkeen? Jos ihmisellä on ADHD tai mitä tahansa, nämä nykyiset matematiikan on niin vaikeita. On kaavaa ja yhtälöä ja vaikka mitä. Digi-kirjat on typerin keksintö. Perinteiseen kirjaan sai vielä 70-luvulla laittaa kirjanmerkin, mikä sivu ja merkittiin lyijykynällä, että kotiläksy. Kirja kulki repussa. Nyt nämä digi-kirjat ei joko toimi, huono verkko, vastaus ei tallennu tai sitten lapsi/nuori ei löydä koko tehtävää, kun ei muista tai ei hahmota. Omalla nuorimmalla lapsellani oli viime vuonna 11-vuotiaana se ongelma, että matikka aina tekemättä. Hän joutui erityisopettajan tunneille matikassa. Perussyy oli se, ettei hän osaa etsiä läksyjään. Unohtaa mikä läksy ja mistä se löytyy, ja digi-kirjassa ei ole merkintää, tai ainakaan minä en löytänyt. Nuorimmalla on keskittymisen haasteita, minkä takia hän tarvitsisi selkeää opetusta, selkeät tehtävänannot ja ihan kategorisoinnin, mihin tämä liittyy. Esimerkiksi monialainen projekti oli hänelle täyttä hepreaa. Että mikä on matematiikkaa, mikä biologiaa, mikä maantietoa, mikä terveystietoa tai ympäristöoppia. Hänen aivot ei ymmärrä. Mene metsään, kerää 20 käpyä, vie ne patsaan kohdalta 10 askelta itään, tehkää kävyistä jokin eläin ja perehtymään, millaisessa elinympäristössä se yleensä elää. Lopuksi pitää vielä reflektoida, mitä tästä opin. Ööö, ryhmässä toimimista?
Tietty ihmistyyppi on aivan uskomaton. Oma äitini suuttui, kun kerroin saaneeni diagnoosin kaksisuuntaiseen, hänestä minun olisi pitänyt elää ilman diagnoosia (ja lopulta hienosti toimivaa lääkitystä!) koska nyt kaikki (ketkä kaikki?) ajattelisivat hänen olevan huono vanhempi kun minä sairastuin.