Onko normaalia, ettei ole unelmia mitä tehdä elämässä?

Ei mullakaan ole, vaan tykkään ihan perusarjesta. 

Ei ole unelmia ei, ei ole koskaan ollutkaan. 

Mulla on kaikki mistä muut unelmoi mutta itellä ei oo unelmia ollu ikinä. Tasasta suorittamista kunnes kuolen.

Aika tavallista on. Mä olen jo viisikymppinen, ja aina elänyt ilman mitään unelmia. Olen vaan tarttunut tilaisuuksiin, kun niitä on tullut, mennyt tavallaan virran mukana. Oikein hyvä elämä näin on tullut. Mä olen hyvin introvertti, ja kaltaisilleni tuppaa sisäinen maailma olemaan tärkeämpää kuin ulkoinen, niin ettei siellä ulkomaailmassa viitsi touhuta kuin pakollisen jotta hengissäpysymisen edellytykset kuten asunto ja ruoka on turvattu. 

Ei ole koskaan ollut mitään unelmia. Elämä on vienyt ja on ollut pakko ottaa jotain kulloinkin tarjolla olevasta tiestä/vaihtoehdosta. Mulla meni koko elämä täysin pieleen kun jouduin tekemään vammaisabortin 22-vuotiaana. Siinä meni samalla koko miessuhdekin pilalle. Hätiköiden hankin ammatin jotta olisi edes joku ammatti siltä varalta että joutuu johonkin outoon tilanteeseen ja pitäisi elättää itsensä. Mikä ihmeen outo tilanne? Päätyy yksinhuoltajaksi? No musta ei ikinä olisi ollut yksinhuoltajaksi. Mies on ykkössijalla lapseen verrattuna ainakin mun maailmassa. Uutta miestä ei koskaan tullut ja nyt olen lapseton sinkku. Yhden kuolleen lapsen olen synnyttänyt.

No onpa kumma kun parisuhdetta etsitään väkisin ja valitetaan kun ei löydy. Eikö se ole joku unelma? Asuntolainoja myönnetään päivittäin, eikö oman kodin hankinta muka oo unelma myös? Lapsensaanista unelmoidaan, eikö olekaan unelma vauvat? Seuraavaksi sitten loistelias kesähuvila tai kakkosasunto ulkomailla? Komeampi auto kuin naapureilla? Unelma-ammatti? Kaikkihan nää on unelmia vai mitä? Yksi kun toteutuu niin aletaan unelmoida heti toisesta...