Yksilö ja kokonaisuus

Kaupungin laidalla, vanhan kirjaston kellarissa, kokoontui eriskummallinen seurue.

Huonekalut olivat ensimmäisinä paikalla: antiikkinen nojatuoli ryhtyi äänekkääseen keskusteluun modernin muovituolin kanssa. "Teitä uusia tehdään liukuhihnalta," huokaisi nojatuoli. "Mutta me, me olemme nähneet vuosikymmenten tarinat." Muovituoli ei vastannut, mutta sen kirkas punainen pinta loisti kuin kapinan merkki.

Pöydän ympärille kerääntyi lisää vieraita. 70-vuotias isoäiti kertoi muistavansa sodan ajan puutteet, samalla kun hänen vieressään 10-vuotias poika näpytteli robottileluaan, joka puolestaan esitteli ylpeänä uusinta tekoälyohjelmaansa. Poika katsoi isoäitiään: "Sinä puhut menneistä, mutta minä rakennan tulevaa." Isoäiti vain hymyili - heidän aikansa olivat yhtä tosia.

Nurkan viherkasvi, kumiviikuna, nojautui valoa kohti ja kuiskasi lattialla lojuvalle kissalle: "Me molemmat tarvitsemme hoivaa, vaikka ihmiset eivät aina sitä huomaa." Kissa kehräsi hyväksyvästi. Seinällä riippuva peili puolestaan kantoi kuolleiden kasvoja: jokainen, joka siihen oli joskus katsonut, jätti häivähdyksen. Tänä iltana peilin pinnassa vilahti nuori nainen, joka oli kuollut sata vuotta aiemmin. Hän hymyili ujosti ja katosi.

Yhtäkkiä tilaan asteli Platon, ei ihmisenä vaan ideana, mukanaan Aristoteleen varjo. He väittelivät olemisen muodosta, kunnes heidä väliinsä tunkeutui Marxin aatesuuntaus, joka alkoi paasata yhteisestä omistuksesta. Seurue ei ollut varma, kuunteliko kukaan ketään. Nurkassa hiljaa istuva kristinusko katseli heidän riitelyään ja huokasi. Viereen istahti buddhalaisuuden lempeä hahmo, joka laski kätensä kristinuskon olalle: "Ehkä jokainen tie on samaan metsään johtava polku."

Kesken kaiken ovesta marssi itseään esittelemään rocktähti - kaikille tuttu kasvo tabloideista. Hän levitti kädet kuin olisi lavalla ja julisti: "Minä olen legenda!" Robotit, joita nyt oli kaksi, tarkkailivat häntä kylmin sensorein, "Statistinen analyysi osoittaa, että legendasi hiipuu," sanoi toinen. Tähti sävähti, mutta jatkoi hymyään yleisölle, jota ei ollut.

Huoneen keskelle asetettu kynttilä alkoi yhtäkkiä puhua. Se kertoi, kuinka oli palanut hääjuhlassa, sitten surutalossa ja viimeksi nuoren opiskelina yksinäisessä huoneessa. "Minä olen elänyt monen elämän," se sanoi. Isoäiti nyökkäsi: "Niin ovat myös me ihmiset." Peli välähti jälleen, ja sen pintaan ilmestyi jokaisen paikallaolijan hahmo, yhtä aikaa elävinä ja kuolleina.

Lopulta ovi avautui ja sisään astui satu. ei hahmo vaan tarinan itsensä ruumillistuma. Se hymyili kaikille: ihmisille, eläimille, esineille, uskonnoille ja aatteille. "Teidän eronne ovat minun rikkauteni. Minä kudon teidät yhteen, ja yhdessä te elätte kauemmin kuin mikään muu yksin."

Kynttilä sammui, mutta huone jäi valoisaksi. Jokainen ymmärsi, että oli osa kertomusta, joka jatkuu, vaikka yksilöt katoavat.