Erolapsi - miten meni elämäsi?

Ei ollut helppoa kun joutui katsomaan toisen vanhemman muutaman vuoden välein vaihtuvia kumppaneita.

Siksi heti 18 vuotiaana muutin omilleni koska tuli tunne että oli pakko päästä helvettiin siitä sairaasta touhusta.

Ei ollut helppoa, kun äiti alkoholisoitui (kylläkin jo ennen eroa), ja jouduin sitten asumaan hänen kanssaan kahdestaan. 

Vanhempien ero oli paras asia muutenkin paskassa lapsuudessa. Eron myötä ei tarvinnut katsella isän ryyppäämistä tai aina toimia äidin mielivallan mukaan. Kummallakaan vanhemmistani ei pitäisi olla lapsia, kumpikaan ei kyennyt huolehtimaan lapsista asianmukaisesti omien käsittelemättömien ongelmien vuoksi. 

Eron jälkeen huomasin olevan ns. ylimääräinen lapsi, jonka olemassaolo häiritsi äidin täydellistä perheidylliä. Jo varhain opin huolehtimaan itsestäni ja muukin kotoa ollessani 16. Itse en ole lapsia hankkinut, koska koen vanhimpina tyttärenä kasvattaneeni sisarukseni. Ja lapsuustraumat vielä osittain työstämättä. Muuten menee ihan mukavasti nykyään.

Normaalisti. Vanhemmat erosivat kun olin neljä, mitä sitten? Ei vaikuttanut mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut helppoa kun joutui katsomaan toisen vanhemman muutaman vuoden välein vaihtuvia kumppaneita.

Siksi heti 18 vuotiaana muutin omilleni koska tuli tunne että oli pakko päästä helvettiin siitä sairaasta touhusta.

Hyvä että muutit. Toimimattomaan ei pidä jäädä sekunniksikaan. Tuollaiset pitää heittää roskikseen elämästään.

Ihan hyvin. Muut asiat elämässä ovat satuttaneet ja vaivanneet kuin vanhempieni ero alle 4-vuotiaana. En tiedä muusta, joten en ydinperhettä ole osannut kaivatakaan. Kaksi kotia on minulle ollut normaali. Vanhemmat ovat osanneet kommunikoida keskenään ja hoitaa asiat niin etten ole kokenut olevani vanhempien välisen eron pelinappulana tai kiistakapulana, jonka olisi odotettu valitsevan puolensa. Vanhemmat eivät ole puhuneet toisistaan pahaa. Isäni on itseksekseen eikä ole juurikaan halunnut seurustella. Äidilläni on ollut 2 pitkää parisuhdetta, joista viimeisimmän kanssa meni vihdoin naimisiin.

Jäätiin mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivän väkivaltaisen äidin armoille. Sisko teki im, minä jatkoin elämää. Lopulta minut pelasti se paljon parjattu lastensuojelu.

Ei vaikuttanut mitenkään. Hyvä vaan kun erosivat jos homma ei kerran toiminut.

Helposti sillä vanhemmat elivät kämppiksinä joten minun ja siskon ei tarvinnut asua kahdessa paikassa. Ei minua haitannut vaikka vanhemmat eivät rakastavaisia olleet ja otin hyvin vastaan myös vanhempien uudet kumppanit.  

Lisää kokemuksia?

Vanhemmat erosivat kun olin 5, ei selkeitä muistokuvia ydinperheestä. En osaa sanoa olisiko mennyt paremmin vai huonommin, tämä on ainoa elämäni. 

Ei eroa normaaliin

En erityisemmin reppuillut, asuin äitini kanssa joka meistä lapsista vähät välitti, vaihtuvat miehet oli hänelle se tärkein juttu.

Joskus nähtiin isää, 5 min varoitusajalla koska hän ei muuten osannut menemisiään ennakoida. Joskus haki meidät mukaan kun lähti siskolleen ja siellä me lapset puuhattiin omiamme kun aikuiset sekoili.

En tiedä muusta. Eiköhän isoin haitta ollut siinä että kumpikin vanhempi oli itsekeskeinen ääliö, ei itse ero.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut helppoa kun joutui katsomaan toisen vanhemman muutaman vuoden välein vaihtuvia kumppaneita.

Siksi heti 18 vuotiaana muutin omilleni koska tuli tunne että oli pakko päästä helvettiin siitä sairaasta touhusta.

Muutaman vuoden? Suht maltillista. Mun äidillä oli useita per vuosi. Enkä edes päässyt asiasta eroon kun muutin pois.