Lue keskustelun säännöt.
Mikähän siinäkin on että jotkut ei pääse yli
28.06.2011 |
papan tai äidin ja muunkaan läheisen kuolemasta. Riudutaan ja itsesäälissä ryvetään, ei jakseta ja ollaan tappamassa itseäänkin. Joltain on lapsiakin kuollut ja työssä käyvät ja jatkavat elämää. Äitini kuoli kun olin parikymppinen, ei siitä traumoja jäänyt, sairashan se jo oli. Isäkin kuoli reilu 10 vuotta sitten, sairasti hänkin. Me lapset hautajaisia järjestettiin ja muistan kun muisteltiin isää ja jossain vaiheessa nauratti joku asia. Toki oltiin itkettykin.
Kommentit (3)
Maissa kehtaavat pitää hautajaisia joissa iloitaan. Niin meitä on moneen lähtöön ja kulttuurierojakin löytyy.
Joka puolella varmaan suretaan sitä ettei henkilöä enää nähdä, ainakaan tåmän elämän aikana mutta miten tuosta pääsee eteenpäin on juuri se mitä uskotaan kuoleman jälkeen olevan vai onko mitään. Alitajuntaisesti se vaikuttaa paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä, se pitää vaan hyväksyä! Toki surra saa, mutta rajansa silläkin. Ei se ole tervettä jos suru jää rajoittamaan omaa elämää
ja ettei se ole verrattavissa.