Äidin väkivaltaisuus

Soita suoraan perheneuvolaan. Ota rentoutuminen tavaksesi, esim. jooga. Se rauhoittaa mieltäsi. Pyydä myös konkreettista apua lasten- ja kodinhoitoon, sillä selvästi se olisi kaikkien etu. Ota uusi tapa kävellä pois tilanteista.

Laki sanoo sen verran, että huostaanottoon Huostaanottoon turvaudutaan vasta viimeisenä keinona (toisin kuin tällä palstalla usein kuvitellaan). On olemassa paljon avohuollon toimenpiteitä, kuten esim. apua sinulle. Se on kunnasta kiinni, mitä tarjotaan avohuollossa, mutta aina keinoja on.



Ja jos et halua silti ottaa asiaa neuvolassa puheeksi, mielenterveystoimisto tai vastaava on oikea ovi, josta lähteä hakemaan apua.



Jaksamista!

Jos pelkäät, voit sanoa, että epäilet pian rupeavasi väkivaltaiseksi, mutta ei ole pakko myöntää, että olet jo sellainen ollut.

välillä noin, joten älä liikaa kuvittele olevasi erityisen paha. Yritä saada apua arjen jaksamiseen, löytää asioita, joista saat itse voimaa, ja yritä löytää keinoja saada omaa aikaa.



Valitettavasti nykylaki on sellainen, että se estää väsyneitä äitejä ottamasta yhteyttä auttaviin tahoihin rehellisesti, kun pelätään oikeusjuttuja yms. Kun tosiasia on kuitenkin se, että yli puoleen lapsista käydään joskus kuritusmielessä käsiksi, niin että enemmänkin tässä tarvittaisiin apua kuin tuomioita. (vakavat pahoinpitelyt ovat tietysti ihan eri juttu)

Lopeta itsesi sääliminen ja ala kantaa vastuuta teoistasi. Jos tilanne on niin paha, että lapset pitää ottaa huostaan, niin sitten heidät pitää. Ajattele kerrankin heidän parastaan, äläkä vain itseäsi.



On kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että tilanne olisi niin paha, että lasten huostaanottoa edes harkittaisiin. Jos siis tuo kertomuksesi on yhtään rehellinen. Todennäköisempää jopa valitettavasti on, että asiaa neuvolassa hyssytellään ja sinua säälitään vähän lisää, koska äitiä nyt vain väsyttää. Siitä ei tietenkään mitään apua sinulle tai perheellesi ole, mutta se on tyypillistä koska naisten, ja etenkin äitien, väkivaltaisuutta mielellään vähätellään ja selitellään. Mahdollista kuitenkin on, että neuvolan kautta voisit saada ihan oikeaakin apua.



Valitettavasti Suomessa ei ole vastaavaa "lyömätön linja" yms. toimintaa naisille kuten miehille on. Sellainen on tutkitusti yllättävän tehokasta katkaisemaan väkivaltakierteitä. Olennaista joka tapauksessa on ottaa vastuu omasta väkivaltaisuudestaan ja lopettaa ympäristön ja uhrien syyttely. Vastuuta on myös se, että kantaa tekojensa seuraukset, eikä niiden pelossa vain piilottele asiaa, koska perheväkivalta yleensä jatkuessaan pahenee. Yritä ymmärtää, että kyse on ihan yhtä vakavasta asiasta kuin silloin, kun aikuinen jääkaappipakastimen kokoinen bodari retuuttaa ja läpsii 50 kiloista vaimoaan. Voimasuhteet sinun ja lapsiesi välillä ovat todennäköisesti aika samat tai vielä epäreilummat fyysisesti. Ja henkisesti tietysti vielä epäreilummat. Samalla tavalla kuin se bodarin pitäisi mielestäsi käytökseensä suhtautua, pitää sinun suhtautua omaasi.



Tarkoitukseni ei varsinaisesti ole loukata sinua, vaikka suoraan kirjoitankin ja loukkaamiselta tuskin voi välttyä. Mutta saat täälläkin todennäköisesti kaksikymmentä hymistelyvastausta, jotka voit hyvin lukea niin, että väkivaltaisuutesi on ihan ok tai ainakin jonkun muun (lastesi isän, lastesi, väsymyksen tms.) vika, eikä sinun tarvitse kantaa vastuuta mistään. Se ei kuitenkaan sinua eikä lapsiasi auta. Jos haluat tilanteesi ja lastesi tilanteen parantuvan, sinun pitää kasvaa aikuiseksi ja alkaa kantaa vastuuta itsestäsi ja teoistasi.

Saisit vähän muutakin kuin ne lapset ja sitten se aika jota töiden jälkeen viettäisit lasten kanssa, olisi oikeata laatuaikaa?

Kun pinna alkaa mennä, poistu tilanteesta, päästä höyryt ajatuksina purkautumaan, rauhoitu ja palaa tilanteeseen. Auttaa oikeasti. Ihan sama kuin vanha sanonta, että kun on aivan kamala kiire, niin sen saa parhaiten loppumaan istumalla alas (koska ihminen tällöin rauhoittuu).



Sinä kannat vastuun omista teoistasi ja sinä ihan oikeasti itse annat itsellesi luvan kayttäytyä miten käyttäydyt.Kukaan ei aja sinua käyttäytymään tietyllä tavalla.

terveyskeskuslääkäri kirjoittaa reseptin

Jaaha, ja taas uusi pillereitten käyttäjä jonon jatkoksi?



Tunteet ei ole pahoja vaan teot. Tunteita voi kanavoida ja lyönnin sijaan voi poistua huoneesta ja tehdä kuppi kahvia, juoda se rauhassa ja antaa sen lapsen riehua ja kiljua sen ajan. Näin neuvolan oppaasta olen lukenut.



Ei niitä pillereitä tartte noin alkaa napsimaan, mielenterveyttä voi hoitaa puhumallakin.



Itsemurha-ajatukset ei ole terveitä, ne pitää saada hallintaan mutta ei lapsia oteta huostaan koska hakee itselleen apua.

Mitä ap sinulle kuuluu?

En todellakaan yritä saada oikeutusta teoilleni (jos joku sitä yritti vihjailla). Vaan ihan tosissani etsin jotain neuvoja/apua. Tiedän olevani itse vastuussa käytöksestäni ja ehkä juuri sen vuoksi ajatus itsemurhasta pyöriikin päässäni. En ole vielä päässyt käytännön tasolle tuossa "tilanteessa poistumisesta" tai muussa, ja ahdistus vain kasvaa kasvamistaan kun huomaan taas käyttäytyväni väärin. EN TAHTOISI! En ymmärrä mikä minussa on vikana, miksi en vaan voisi nyt lopettaa. Haluaisin olla hyvä äiti ja yritän sitä niin kovasti, mutta epäonnistuen.

Tämän päivän otsikoissahan oli "äidille sakot tyttäriensä tukistamisesta" ja samassa jutussa myös mies sai sakkoja lievästä pahoinpitelystä kun oli kantanut puolisonsa tyttären "tarpeettoman kovakouraisesti" yläkertaan. Sama varmaan minulla edessä, hain apua tai en. Niinpä olisi koko perheelle parempi ottaa itseltään henki pois: lapset saisivat elää tasapainoista ja turvallista elämää, enkä minä joutuisi kärsimään/häpeämään kun lapseni otettaisiin huostaan tai minut tuomittaisiin omien lasteni pahoinpitelystä.

jo ratkaisun, tee se.

masennus oireili mielettömänä raivona ja väkivaltaisuutena.

Otin puheeksi neuvolassa ja sain ajan omalle lääkärille.

Nyt olen syönyt n. puoli vuotta masennuslääkkeitä ja olen käynyt psykiatrin juttusilla muutaman kerran, olo on paljon parempi.

Ota rohkeasti yhteyttä neuvolaan!

Voimia ja tsemppiä!

nyt sen verran ap:lle asiaa, että ethän luule lastesi saavan tasapainoista ja onnellista lapsuutta, jos äiti tekee itsemurhan?



Minun äitini on tehnyt itsemurhan, isäni on alkoholisti, ja minä ja sisarukseni päädyimme lastenkotikierteen kautta erillemme, eri sijaiskoteihin. Ainakin oma sijaiskotini on maailman ihanin, sijaisvanhempani todella omat vanhempani (tapaan bioisääni silloin tällöin, mutta minun vanhempani, ja lasteni isovanhemmat ovat juuri nämä sijaisvanhempani) ja olen heistä todella kiitollinen.



Kuitenkin olen saanut kamppailla hylätyksi tulemisen pelon kanssa koko ikäni, olen nyt 30, ja varsinkin lapsuus- ja nuoruusaikaan tuo kokemus vaikutti suuresti. Tarvittiin tuntikaupalla terapiaa, lääkkeitä ja muuta että olen päässyt edes jollain tavoin sinuiksi sen asian kanssa.



Äiti on lapselle aina rakkain, huonompikin sellainen. Niin kauan, kuin sinä tiedät tekeväsi väärin, ja haluat muuttua, on myös mahdollista sinun niin tehdä. Kuten joku tuossa neuvoikin, ota tavaksi keittää itsellesi kuppi kahvia juuri silloin kun tuntuu, ettet enää jaksa hillitä itseäsi. Ei se lasten riehuminen viisi minuuttia pidempään maailmaa kaada. Koitat sitten pienen viilentelytauon jälkeen uudestaan.



Ymmärrän tunteitasi ap täysin, itsekin olen kahden uhmaikäisen varsin huonohermoinen äiti. Monesti olen miettinyt, että onko lapsilleni oikein saada tällainen hermoheikko äiti.

Kuitenkin väitän, että lapsesi haluavat juuri sinut. Sinä voit vaikuttaa omaan käytökseesi, oikeastaanhan siihen ei tosiaan kukaan muu voikaan vaikuttaa.



Omasta mielestäni teoista alhaisin on itsemurha. Se on sitä suurinta pelkuruutta.

Et sinä oikeasti halua hylätä lapsiasi, jättää heille traumoja hylkäyksestä, poistua oman käden kautta takavasemmalle, ja jättää lapsia kasvamaan ja kehittymään sen tiedon kanssa, että äiti ei sitten jaksanutkaan. Kokemuksesta kerron, että se tieto musertaa pienen ihmisen. Sitä en ainakaan itse koskaan, ikinä omille lapsilleni haluaisi, enkä todella kenenkään muunkaan lapsille.



Ole äiti, ota itseäsi niskasta kiinni, etsi tarvittava apu ja tee, mitä sinun täytyy tehdä. Pää pois puskasta, ja toimeen.

kiitos rohkaisevista ja herättävistä sanoista.

Kiitos ap, kun nostit vaikean aiheen esiin! Minä noin 10v.sittten saatuani esikoiseni aloin käyttäytymään suuttuessani väkivaltaisesti ja käymään käsiksi lapseeni. En kyennyt hallitsemaan raivoani ja olin aivan kamalissa syyllisyyden tunteissa.



Tulen itse perheestä jossa, joutunut näkemään paljon äärimmäistä väkivaltaa. Olin päättänyt jo valmiiksi, ettei omalapseni joudu koskaan kokemaan mitään sellaista, mitä itse olin joutunut. Parisuhteeessa ei koskaan mitäään väkivaltaa, sen me yhdessä sovimme ja päätimme hyvin varhain. Ihmettelin suuresti omaa käytöstäni, en ymmärtänyt miksi en voinut lopettaa, vaikka syvimmässäni halusin kovasti.



Raivosin lapselle hänen ollessaan noin 2-4 ja tuskailin asian kanssa, syyllisyyden kierteessä. Kerroin asiasta läheisessä luotettavassa ystäväpiirissäni ja siitä oikeastaan alkoi muutos. Tunnustin kamalat tekoni. Puhuin asiasta usein miehenikin kanssa, hän ymmärsi minua. Päätin lopettaa väkivaltaisuuden ja kertakerralta onnistuin paremmin. Jokaisen kohtauksen jälkeen itkin valtavasti ja pyysin lapselta pitkään anteeksi. Laitoin lapsen jäähylle, kun teki jotain kiellettyä ja lupasin itselleni,etten käy käsiksi enään. Rukoilin myös Jumalalta apua ja koin sitä saavani, rukoilin silloin, kun alkoi raivo nousta ja tilanteiden jälkeen, anteeksiantoa ja voimia. Koin todella siitä apua.



Minulla on kolme ihanaa lasta ja kuopus on säästynyt täysin väkivaltaisuudeltani. Esikoiselta olen vielä nyt, isonakin ,kun hän ymmärtää pyytänyt niitä anteeksi ja kertonut kuinka väärin tein. Rukoilin myös usein, kun hän oli jo nukahtanut sängyn vieressä hänen puolestaan, ettei minun pahat tekoni vaikuttaisi hänen kehitykseensä.



Enpä usko, että kukaan ulkopuolinen uskoisi kertomaani, enkä usko, että tuttavamme, koskaan voisi kuvitella mitä meidän seinien sisällä on aikoinaan tapahtunut.



ap. olet mielestäni oikeilla linjoilla ja uskon, että sinulla on tahtoa muuttua, rukoile, Jumala kyllä haluaa auttaa sinua, niin kuin minuakin ja antaa siihen myös voiman. Ulkopuolinen apu myös tärkeää, voitko puhua jollekkin luotettavalle? Miehellesi? Äidillesi? Siskollesi? Harkitse myös neuvolaa, siellä, saattaa olla tunteiden hallitsemisryhmiä ynms.



Mikä sinua ajaa tekemään väkivaltaa? Oletko itse joutunut kokemaan tai näkemään sitä? Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Oletko oikeasti harkinnut itsemurhaa, vai onko se sarkasmia? Oletko harkinnut itsemurhaa muista syistä?



Älä jää häpeäsi ja syyllisyytesi kanssa yksin, et ole ainoa äiti joka käy näitä asioita läpi, ratkaisevaa on mitä aijot tehdä asialle.



Voimia ap!

16: Olen kasvanut perheessä jossa on aikuisten kesken ollut perheväkivaltaa, mutta ei siis minua kohtaan. Kunnon selkäsaunan olen kuitenkin kerran saanut, ja se on jäänyt mieleeni voimakkaasti.

Ehkä juuri siitä syystä päätin vakaasti ettei minun lapsiini koskaan kosketa väkivaltaisesti. Halusin olla se joka katkaisee moisen kierteen. Ja kuinkas kävikään? Nähtävästi olen myös saanut tukkapöllyä yms. koska minun äitini, eli lasten mummo, on kerran sitä antanut myös pojalleni (myönsi itse asian). Ja minä huusin ja raivosin ettei hän enää koskaan saa tehdä sellaista ja etten hyväksy moista...! Sitten huomasin itse tekeväni samoja virheitä.

Raivo kiehahtaa sisälläni kun huomaan yhtäläisyyksiä itsessäni ja äidissäni, vaikka en itse konkreettisesti muista että minua olisi lapsena kuritettu fyysisesti (tuota selkäsaunaa lukuun ottamatta). Ja tämä raivo ja inho kohdistuu siis itseeni, hävettää huomata etten ole yhtään sen parempi.

Minulla on kuitenkin suhteellisen hyvät välit äitiini. Pinnan alla kuitenkin kuohuu.. Ehkä meidän pitäisi puhua menneestä ja tästä hetkestä. Mutta muuttaisiko se loppujen lopuksi mitään..

Lapseni ovat 3 ja 5 vuotiaita. Aikaisemmin minäkin itkin ja toivoin etteivät tekoni vaikuttaisi heidän kehitykseensä, mutta nyt luulen ja tiedän että vaikuttaa. Muiden silmin he ehkä ovat normaaleja lapsia, mutta kaiken tämän uhman ja kiukkuamisen keskellä minä uskon sen olevan oireilua. Etenkin esikoisen kohdalla.

Olen oikeasti harkinnut itsemurhaa, ja nuorempana sitä yrittänytkin. Taustalta löytyy siis masennusta, jota on hoidettu terapialla ja lääkkein. Myös tämä väsyttää ja ahdistaa, enkö koskaan parannu masennuksesta täysin? Täytyykö sen nostaa päätään aika ajoin, muistuttaa etten ehkä pärjää ja minun tulisi syödä lääkkeitä loppuelämäni?

Minäkin olen etsinyt apua rukouksen avulla, vaikken sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan uskossa (siis osallistu mihinkään yhteiseen toimintaan/käy kirkossa jne.). Olen miettinyt että etsisin apua seurakunnan kautta, mutta luulen ettei mieheni hyväksy asiaa jos "hurahdan" ja alan edes puhumaan uskon asioista.

Luulen että minunkin kohdallani tekojeni tunnustamisesta olisi apua, siitä että voisin kertoa jollekin. En vain vielä tiedä kenelle voisin puhua tästä kaikesta, kenelle vielä kelpaisin senkin jälkeen.

anteeksi että tekstini on näin sekavaa :(

Ei ollenkaan sekavaa, kyllä asian ymmärtää. Masennustaustalla, ripaus itseinhoa ja syyllisyyskierre. Eipä ihme, että itsemurha ajatukset nousevat kiusaamaan. Tiedät itsekkin, että se on huono vaihtoehto, pako ahdistuksesta houkuttaa.



Kyllä sinä selviät tästä kaikesta ja nyt kun olet ruvennut asiasta avautumaan, niin olet jo selviytymisen tiellä. Sinun ei tarvitse yksin pärjätä, älä luovuta, monet muut ovat kamppailleet aivan samojen asioiden kanssa. Seurakunnasta voisi hyvinkin saada apua, ihan vapaidensuuntienkin puolelta. Ota vaan rohkeasti yhteyttä.



Lapsesi ovat vielä pieniä ja nyt kun alat hoitamaan itseäsi, niin saat heille paremman lapsuuden tästä hetkestä eteen päin. Voit pyytää heiltä tekojasi anteeksi, lapsilla on uskomaton kyky antaa anteeksi ja eheytyä. Keksi jo nyt trategia miten haet itsellesi apua ja miten aijot seuraavallakerralla toimia, kun raivo nousee. Lapset varmasti tulevat kokoilemaan rajoja ja koettelemaan uudet toiminta mallit, älä silti luovuta, vaikka epäonnistumisiakin aluksi tulee. Kirjoita stategiasi ylös paperille. Minun stategiani oli rukoilla, laittaa lapsi jäähylle ja ottaa fyysistä etäisyyttä lapsista. Opin myös varoittamaan lapsia, nyt meni hermot yms. karjahdukset. Onneksi niitä ei enään tarvitse käyttää :)



Ihmisiä me vaan ollaan, ei ehkä sellaisia joita haluaisimme, mutta sellaisia jotka, pyrkivät muuttumaan.

kohtaan osoittaa, että olet hyvä äiti, haluat hyvää lapsillesi, vaikka aina sitä ei osaakkaan antaa.