Kriteerit kumppanille on pinnallisuutta ja joilla ei lopulta ole väliä jos rakastuu

Lähtökohtaisesti pitäisi toivoa itsensä kaltaista kumppania. 

Eli tässä kohtaa voimyös miettiä omalla kohdalla kestääkö kaikki puolet itsestään. Jos ei, niin näitä puolia voi sitten muokata toiveiden mukaisesti. 

Kysymykseen, seurustelisitko itsesi kanssa pitäisi olla helppo vastata. 

Tuo mentaliteetti kuulostaa läheisriippuvaisuudelta, että roikutaan huonossa suhteessa koska 'rakkaus'.

Itse olen noin 40 vuotias, enkäeläessäni ole ollut pidemmässä parisuhteessa esimerkiksi niin, että olsin asunut ja elänyt kumppanini kanssa saman katon alla. - olen hyvilläni siitä, että olen päässyt irti, jos sellaista tunnetta itselläni edes koskaan on ollutkaan, että olisin valmis saati halukas elämään lähes kenen hyvänsä kanssa parisuhteessa. Kyllä. kyllä varmasti olen ja olen ollut nirso. Ja olen saanut kuulla joitain kertoja, että pitäsi ns. laskea rimaa. Ehkä. 

Toisaalta miksi? Itselleni minä toivoisin saavan mahdollsiuuden olla ja elää parisuhteessa. Mutta tyhjän saa varmasti pyytämttäkin, niinpä jatkossakin aiot pitää kiinni, joistain seikoista ja piirteistä josita en ole valmis tinkimään. 

Tiedän liiankin hyvin, ettei minun tarvitse, koska tiedostan voivani elää monin tavoin laadukasta ja hyvää elämää, ainakin enimmäkseen sinkkuna, joka on itselleni parempii vaihtoehto kuin yrittää elää parisuhteessa vain, jotta voisi mahd- sanoa olevansa parisuhteessa, enkä (iki)sinkkuna. 

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaisesti pitäisi toivoa itsensä kaltaista kumppania. 

Eli tässä kohtaa voimyös miettiä omalla kohdalla kestääkö kaikki puolet itsestään. Jos ei, niin näitä puolia voi sitten muokata toiveiden mukaisesti. 

Kysymykseen, seurustelisitko itsesi kanssa pitäisi olla helppo vastata. 

Juuri näin! Jos toivoo parempaa kuin itse on esim ulkonäön tai tulojen tai iän (tähän erityisesti miehet sortuu) suhteen ei pidä ihmetellä yksinjäämistä. 

Ihmisen pitää tuntea ensin itsensä ja miettiä millaisia asioita haluaa sen kumppanin kanssa tehdä. Jos haluaa matkustella, silloin pitää katsella kumppania, jolla on siihen taloudelliset mahdollisuudet. Jos haluaa asua yhdessä, pitää katsella sellainen kumppani, joka haluaa samaa ja kykenee siihen. Käytännössä esim. urbaani, akateeminen ei ikinä rakastu heikostikoulutettuun maalaiseen. Elämänpiirit ovat liian erilaisia, jotta toista edes katsoisi toista kertaa. 

Ihme, ettei ole vielä yhtään inceliä itkemässä 'miksi tavallinen mies ei kelpaa'

Vierailija kirjoitti:

Ihme, ettei ole vielä yhtään inceliä itkemässä 'miksi tavallinen mies ei kelpaa'

Totta. - Toisaalta Olsihan itsenikin helppoa uhriutua siitä, että en ole saanut mahdollisuutta elää ja olla parisuhteessa. - En pidä itseäni erityien tavallsiena. Sen sijaan olen kokenut enemmän ja vähemmän itse inhon tunteita ja itsesyytöksiä, joissa olen kysynyt, että mikä minussa oikeasti lopulta on se tai ne syyt, miski oma kohtaloni on ollut elää aina sinkkuna, eikä elää ja olla parisuhteessa? 

Edelleen olen varmasti isoin kriitikkoni ja haastajani mutta olen tietosiesti myös yrittänyt opetella tekemään itseäni miellyttäviä valintoja ja päätöksiä. Mutta uskon myös, että kun itselläni on hyvä olla omissa nahosissani ja elää "oman näkösitäni" elämää, jossa enimmäkseenm koen viihtyväni tai ainakin välttää sitkuttelu elämää (sitten kun sitä ta tätä niin ja näin)  olen ehkä parempi kumppani, jos vielä joskus mahdollsiuuden saan edetä parisuhteeseen sen yhden ja eritusien kanssa kuin jos pitäsin elämääni -kärkjistäen- sinkkuna  korkeintaan puolinaisena ja merkittävästi vähempi arvoisena. - Parisuhde siis näyttäytyykin itselleni lopulta enempi bonuksena (, kuten joku, joskus osuvasti kiteytti) 

- Siis bonuksena, jossa voisin tehdä, korjan jossa vosimme molemmat ehdä ja mahdollistaa kahden sinkun enimmäkseen hyvästä elämästä molemmille paremman muodostamalla yhdessä parisuheen, jossa kummallakin olsi ainakin enimmäkseen parempi olla ja elää kuin sinkkuna, vaikkei sinkkuelossa sitä enne olsi ollut mitään erityien vastenmielsitä ja ikävää

En ole voinut välttyä joitain kertoja mieleeni nouseellta kysymykseltä, että olenko lopulta sinkku siksi, että viihdyn "liian hyvin" sinkkuna? - Ei ole mikään pakk ja velvollisuus yrittää olla ja elää kenenkään kanssa parisuhteessa. Toisaalta tämä tunne on aika vapauttava mutta varmasti myös merkki siitä, että minusta on tullut "vähän" itseriittoinen kenties itsekäskin. Koska mitä minä lopulta voin tietää, mitä parisuhde lopulta toisi ja mahdollistaisi? - Tai ikäänkuin parisuhde kumppani (naienn) olsi jokin tarve kalu jonka tulisi mahdollsitaa ja tai tehdä minulle jotain tai jolla minun tulisi toteuttaa ja tehdä jotain. - Ei kai se nyt niinkään voi olla

Mutta jotain. hänen pitäsi kuitenkin tuoda.  Mahdollsitaa "riittävän paljon" lisä arvoa elooni kuten minunkin vastaavasti hänen eloonsa, koska miski yrittää elää ja olla parisuhteessa, joka ei edes lähtökohtaisesti tosi ja mahdollsiatsi mitään? Tai miski edes yrittää olla parisuhteessa, joka kuluttaisi ja veisi enemmän kuin juuri koskaan antaisi takaisin? No harva kai asettuukaan ja on valmis lähtökohdiltaan huonoon parisuhteeseen. Vaan kuinka paljon (tai vähän) sitä lopulta saa vaatia ja odottaa ja miten paljon olsi "riittvän paljon" lisä arvoa ovat asioita, joiden pohtiminen olisi useammankin kirjoituksen arvoinen kysymys phdittavaksi. 

Ehkä riittää kun nyt sanon vain, että uskon, että täytyy itse osata antaa että voi saada, Onkin ollut turhauttavaa, että osa pitää meitä ikisinkkuja niin itsekkäinä kusipäinä, että emme osaisi enää antaa ja jakaa asioita, vaan olsimme siksi urautuneina ja kykenemättömiä enää elämäänkään kenenkään kanssa, ainakaan missään sellaisessa parisuhteessa, jossa molemmilla olsi ainakin enimmäkseen hyvä olla ja elää kun haluaisimme ja  vaatisimme kumppanilta kaiken ja enemmän kykenemättä antamaan mitään tai ainakaan riittävän paljon takaisin. Tai koska kaikki hyvät elävät ja ovat tai ovat jo ainakin jo olleet parisuhteessa. - Ja pidempään sinkkuajan osa kokee varmana varoitusmerkkinä. 

Up!