Mihin on syytä varautua tulevaisuudessa, jos lapsella todetaan ADHD, autismi tms?
Pienellä lapsellamme on viitteitä tällaisesta käytöksestä ja pidän ihan realistisena, että tulevaisuudessa napsahtaa jokin tällainen diagnoosi.
Mihin on syytä varautua, jos lapsella todetaan jotain nepsyyttä tms? Mikä on oikeasti realismia esim. kouluaikana tai aikuisena? Millaista on erityislapsen/nuoren kasvattaminen? Millaista arki on? Miten jaksat vanhempana? Meillä on ns. kunnollinen perhe, mutta mietin, miten me vanhemmat jaksetaan jo valmiiksi vilkkaan ja paljon voimia vievän lapsen kanssa sitten isompana.
Samoin mietityttää kaikki kauhutarinat "kaikki adhd:t on aikuisena päihdeongelmaisia ja syrjäytyneitä" joita olen kuullut. Mietin, voiko lapsi saada suht normaalin elämän, vaikka hän ei olisikaan terve?
Kommentit (80)
Nuo ovat nykyään niin tavattoman yleisiä diagnooseja, että suurin osa diagnoosin saaneista ei poikkea mitenkään siitä mitä pidettiin normaalina persoonallisuutena ennen nepsyjen aikaa, eli esimerkiksi 10 vuotta sitten.
Aivan tavallinen kasvatus riittää. Itse asiassa riittävän jämäkällä kurinpidolla voi huolehtia siitä, ettei koko diagnoosiprosessia tarvitse käynnistää.
Meidän 18v täyttävä adhd-nuori pärjää elämässä oikein hyvin ja lähtee inttiin. Sai hyvin tukea kouluaikana ja elämässään. Ja nuo nepsydg eivät ole sairauksia vaan neurologisia poikkeamia.
Joskus katselin jonkun videoita, jossa kertoi että tässä näkyy autismin ensi oireet juuri istumaan oppineella alle vuoden ikäisellä. Lapsi räpsytteli käsiään, tuon jälkeen, siis vuosia, olen katsellut pieni istuvia lapsia ja todennut lähes jokainen räpsyttelee käsiään, vaikkapa innoissaan kun odottaa saavansa jotain mistä pitää.
Eli miksi surra etukäteen, jos oikeasti on jotain sitten ottaa asioista selvää ja hakee apua.
Käypä hoito -suositukset muuttuivat juuri ja kirjaindiagnoosien myöntämisperusteita on kiristetty merkittävästi. Ei pidä enää ottaa itsestäänselvyytenä että se diagnoosi myönnetään.
Vierailija kirjoitti:
Nuo ovat nykyään niin tavattoman yleisiä diagnooseja, että suurin osa diagnoosin saaneista ei poikkea mitenkään siitä mitä pidettiin normaalina persoonallisuutena ennen nepsyjen aikaa, eli esimerkiksi 10 vuotta sitten.
Aivan tavallinen kasvatus riittää. Itse asiassa riittävän jämäkällä kurinpidolla voi huolehtia siitä, ettei koko diagnoosiprosessia tarvitse käynnistää.
Kurikasvatus on lasun paikka.
Vierailija kirjoitti:
Käypä hoito -suositukset muuttuivat juuri ja kirjaindiagnoosien myöntämisperusteita on kiristetty merkittävästi. Ei pidä enää ottaa itsestäänselvyytenä että se diagnoosi myönnetään.
Suositukset? Myönnetään?
Oh please.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo ovat nykyään niin tavattoman yleisiä diagnooseja, että suurin osa diagnoosin saaneista ei poikkea mitenkään siitä mitä pidettiin normaalina persoonallisuutena ennen nepsyjen aikaa, eli esimerkiksi 10 vuotta sitten.
Aivan tavallinen kasvatus riittää. Itse asiassa riittävän jämäkällä kurinpidolla voi huolehtia siitä, ettei koko diagnoosiprosessia tarvitse käynnistää.
Kurikasvatus on lasun paikka.
Kumpikaan edellämainituista ei pidä paikkaansa. Esim adhd lapsi kuormittuu koulussa huomattavasti enemmän ilman diagnoosia ja tarvittavia tukitoimia.
Kuri taas ei tarkoita lapsen kurittamista, vaan sitä, että lapsella on selvät säännöt ja rajat. Oli ADHD tai ei.
Ymmärrän, että huolettaa. Älä stressaa asiaa liikaa. Nykyisin on paljon paremmat tukitoimet, kuin joskus pari vuosikymmentä sitten. Lapset ovat yksilöitä, osalla voi olla ihan normaali elämä eikä diagnoosi siihen vaikuta. :)
Vierailija kirjoitti:
Esim adhd lapsi kuormittuu koulussa huomattavasti enemmän ilman diagnoosia ja tarvittavia tukitoimia.
Mistä tietää onko joku lapsi adhd? Siitä että lapsi kuormittuu?
Millä tavalla pienellä lapsellasi on "viitteitä" tuollaiseen?
Olen törmännyt kolmikymppisten äitien kahvipöytäkeskustelussa ihan normaalien taaperoiden ja leikki-ikäisten piirteiden patologisoimiseen. Kuvitellaan esimerkiksi, että pikkulapsen normaali vilkkaus ja huomionhaku äidiltään olisi ADHD-oire, tai pikkupojan normaali voimakas kiinnostus autoihin ja rekkoihin oire autistisesta erityiskiinnostuksenkohteesta.
Vierailija kirjoitti:
Joskus katselin jonkun videoita, jossa kertoi että tässä näkyy autismin ensi oireet juuri istumaan oppineella alle vuoden ikäisellä. Lapsi räpsytteli käsiään, tuon jälkeen, siis vuosia, olen katsellut pieni istuvia lapsia ja todennut lähes jokainen räpsyttelee käsiään, vaikkapa innoissaan kun odottaa saavansa jotain mistä pitää.
Eli miksi surra etukäteen, jos oikeasti on jotain sitten ottaa asioista selvää ja hakee apua.
Joo, mäkin räpsyttelin käsiäni lapsena ja pikkuisen vielä aikuisenakin innostuessani. Hyvin on elämä mennyt, vaikka vähän räpsy olenkin.
Vierailija kirjoitti:
Nuo ovat nykyään niin tavattoman yleisiä diagnooseja, että suurin osa diagnoosin saaneista ei poikkea mitenkään siitä mitä pidettiin normaalina persoonallisuutena ennen nepsyjen aikaa, eli esimerkiksi 10 vuotta sitten.
Aivan tavallinen kasvatus riittää. Itse asiassa riittävän jämäkällä kurinpidolla voi huolehtia siitä, ettei koko diagnoosiprosessia tarvitse käynnistää.
Tää on niin jännää.
Hain ja sain adhd diagnoosin tasan 20 vuotta sitten. Opiskelin silloin yliopistossa ja valmistuinkin tuossa tuokiossa. Aihe oli kuuma peruna. Tavikset iskevät kyynerpäillä kun se on mahdollista.
Ei enää sillä nyt ne tavitsetkin hinkuvat itselleen samaa diagnoosia.
On syytä varautua siihen, että päiväkodin ja koulun kanssa saa olla koko ajan selittämässä, miten asiat oikeasti ovat. Lapsi itsessään tuo iloa, mutta ymmärtämättömät aikuiset tuovat stressiä elämään.
Taiteellisia, lahjakkaita, omapäisiä, kekseliäitä
Hyviä puolia.
Vierailija kirjoitti:
On syytä varautua siihen, että päiväkodin ja koulun kanssa saa olla koko ajan selittämässä, miten asiat oikeasti ovat. Lapsi itsessään tuo iloa, mutta ymmärtämättömät aikuiset tuovat stressiä elämään.
Miten ope voi olla tietämätön nepsyistä? Pelkkiä adhd-lapsia on 20% ikäluokasta.
Adhd-potilas ei pääse poliisiksi tai lentäjäksi eikä saa luovuttaa siittiöitä tai lisääntyä.
Lapsella voi olla peruskoulun ka. 9,8 ja käytös 9. Diagnoosin sai vasta 17-vuotiaana.