Kauhea ahdistus

Ja nimenomaan tänään; viimeinen kotikevät takana. Itse en ole erityisen iäkäs äiti mutta lapsiluku on täynnä. Minä taas ajattelen, että ei olisi ehkä pitänyt tuhlata tätä elämän parasta aikaa vielä, siis jos olisin aloittanut myöhemmin olisi se vielä kestänytkin "pidempään"...



Kai tämä ero täytyy vain käydä läpi. varmasti ajatukset muuttuvat tulevaisuudessa, mutta nyt ei tiedä muusta kuin nykyhetkestä.

myös ajatus siitä, että elämä on niin rajallinen. Se pelottaa. Lähipiirissä ollut muutama vakava sairastuminen, ne lisäävät tuskaa. Ei osaa olla huoleton niinkuin ennen. Oma pois meno pelottaa myös. Parisuhteestakin ilo kadonnut. ap

ja lapsiluku täysi. Nyt katselen riemuiten kun lapset kasvavat. Ja vaikka kuinka karmeelta kuulostaa, odotan sitä päivää, kun nuorinkin alkaa olla sen ikäinen, ettei tarvitse aikuista 24h/vrk vierelleen. Sitten voi taas vaikka harrastaa ihan toisella tavalla taas itsekin. Tai käydä vaikka ystävän luona kahvilla - ihan yksin. Tai jättää muksut kotiin ja mennä kauppaan, ihan yksin, vaikka isäntä ei oliskaan kotona. Voi lähteä miehensä kanssa kaksin lenkille, eikä tarvi ensin metsästää lapsenvahtia.



Siis kyllähän tarpeelliset asian HOITUU nytkin, mutta vaatii järjestelyjä. Turha muuta väittää. Aina olet kiinni jonkun muun aikatauluissa. Tai raahaat lapset mukaan.

Tämä aloitus voisi olla mun näppikseltä. Lapset vain eri ikäisiä. Mutta ahdistaa tismalleen sama asia.

Pitäiskö vain nauttia kun niitä lapsia on saanut, ja kuitenkin vielä pieniä ovat. Ainahan siinä niin käy, että aika menee eteenpäin.