Kuinka paljon olette äitinne kanssa tekemisissä?

En ollenkaan, äitini on kontrollinhaluinen narsisti.

En yhtään. En viitsi arvostella, sillä en ole varsinaisesti katkera vaan uskon että hän on tehnyt parhaansa, mutta en yksinkertaisesti pysty elämään elämääni niin, että hän on osallisena asioihini. Simple as that.

Olen jutellut äidin kanssa joskus vuonna 2021. Eilen näin hänet kaupassa vahingossa tuon jälkeen. Kävelin vain ohi. 

Nähdään ehkä neljä kertaa vuodessa. Käyn hänen luonaan kahdesti ja kutsun hänet meille jouluna ja pääsiäisenä syömään. Asutaan kilometrin päässä toisistamme.

Äidit ja tyttäret, osa 4887436.

Viimeksi vuonna 2018, muistaakseni.

Vierailija kirjoitti:

Äidit ja tyttäret, osa 4887436.

Noh, luonnon oloissa aika iso osa eläimistä ei ole tekemisissä emojensa kanssa kuin poikas-aikana. Ihminen muuttuu sukukypsäksi siinä parin kympin tienoilla, 30-40v:nä alkaa olla priimassa. 

En näe arvoa sillä, että esittää emosuhteen olevan jotakin sen kummempaa, platonisempaa, tai että suku olisi jokin linnake. Mielestäni se on vähän noloakin, implikoi yleensä vihamielisyyttä ja pelkoa muita kohtaan, jos linnottautuu omaan perheeseensä ja sukuunsa.

Tällä palstalla kukaan ei ole terve tai hyvidsä väleissä äitiinsä. En myös minäkään.

Mahdollisimman vähän. En puhu hänelle oikeastaan mitään, sillä kaikkea sanomaani voidaan ja tullaan käyttämään minua vastaan.

Oöin todella läheinen äitini kanssa. Asuimme lähekkäin joten näimme usein. Hän oli tukeni ja turvani, kun mieheni kuoli raskausaikani. Olimme paljon äitini luona vauvan ja kanssa ja hän meillä. Valitettavasti äitini kuoli vain reilun 50 vuoden iässä. Onneksi lapseni kuitenkin ehti sen verran isoksi, ettå muistaa äitini.

Kun äiti vielä eli, hänen seuransa oli aika ahdistavaa. Kävin kyllä ajoittain vanhempieni kotona hyvinkin säännöllisesti, mutta esimerkiksi juuri ruokapöydässä istuessani mulla oli pakonomainen tarve pitää keskustelu ns. turvallisissa aiheissa. Koska jos niistä lipsuttiin, äidillä ei ollut enää mitään rajoja siinä, mitä hän saattoi sanoa.

Sanotaan, että ei haukku haavaa tee, mutta kun haukkujana on oma äiti, hän kyllä tietää täsmälleen, mihin kohtaan iskeä.

Kun äiti oli kuolinvuoteella, kävimme keskustelun, jossa äiti totesi, että onhan meillä ollut erimielisyytemme.... ja minä siihen sitten, ettei sillä nyt enää ole väliä. Jätin sanomatta, että kuolema kuittaa. Nyt on kulunut kohta kymmenen vuotta äidin kuolemasta, ja olen jo muutaman vuoden ajan tuntenut oloni ihan hyväksi lapsuuskodissa käydessäni.

Kun lapset olivat pieniä, tavattiin usein. Nykyään niin harvoin kuin mahdollista, yksi lapsistani on tekemisissä säännöllisesti, muut eivät.

Kuollut 25 vuotta sitten.

Hei te siellä, voisitteko hiukan kiinnittää huomiotanne siihen minkälaisissa oloissa äitinne on kasvatettu ja minkälaisia aviomiehensä ovat olleet!

Sodanjälkeinen sukupolvi oli varsin traumatisoitunut eivätkä esim miehet/isät  puhuneet juuri mitään perheissä tai ottaneet vastuuta lasten kasvatuksessa. Leivän kyllä toivat perheeseen, purkivat pahanolonsa perheeseen ja erikoisesti vaimoonsa. Viinapullo oli perjantain kohokohta, jonka jälkeen akka ja pennut ajettiin ulos pakkaseen.

Hermot heillä oli myös niin kireällä, että kotona sai alati olla varpaisillaan ettei vaan ärsytä. Ja mitenkä tämä kaikki vaikutti äiteihin ja lapsiinsa jne.miettikääs sitä! Siihen aikaan äidit pyörittivät kotikarusellia aivan yksin ja taiteilivat, että raha riittää kaikkeen, ompelivat vaatteet ja kutoivat.

Työtä riitti aamusta iltaan ja onnellisia olivat ne, joilla sukua tukena. Tässä nyt hieman taustaa tähän arkielämään, josta voitte tehdä paremman version itsellenne ymmärtäen äitienne olosuhteita.

Alkoholidementikon edunvalvojana joudun olemaan enemmän tekemisissä kuin jaksaisin.

Päivittäin. Teen joka päivä äidilleni päivällisen. Hän teki ruoan minulle kun olin lapsi, joten nyt kun äitini ei enää kykene ruoantekoon, niin kiitollisena vuorostani autan häntä.