Minusta lapselle ei saa valehdella jos ei oo kaunis

mutta ihanaksi ja suloiseksi ja nätiksi voi sanoa vaikka joka päivä. Koska kaikki lapset ovat äitinsä mielestä sellaisia! :)

Entä fiksua fiksuksi?

Kilttiä kiltiksi?

enkä ole halunnut hänelle sitä korostaa. Mieluummin sanon häntä söpöksi, ihanaksi, aktiiviseksi, rohkeaksi.. Jos kaunista lasta kehutaan aina kauneudesta, siitä tulee helposti hänelle ainut itsetunnon lähde ja se ei tietenkään ole hyvä asia. Tietysti hän tulee sen tietämään, että on kaunis, mutta se ei saisi olla mikään erityisen tärkeä asia

että miltä se tuntuu lapsesta, jos vanhemmat eivät ikinä sano mitää positiivistä lapsen ulkonäöstä. Eli ei mennä toiseen ääripäähän!

mutta mun lapset on kauniita ja minä myös olen sen heille sanonut monen monta kertaa. En tee siitä mitään numeroa, mutta saatanpa silloin tällöin tokaista, että kylläpä olette kauniita, sieviä tms. Entä sitten? Minusta tuo on ihan normaalia lapsen itsetunnon tukemista. Ei meilläkään aamua aloiteta sillä, että porukalla peilin edessä toisiamme tai itseämme ihailtaisiin. Mutta väitän kyllä, että monelle suomalaiselle aikuiselle olisi tehnyt hyvää, jos olisi tuollaisia kehuja vanhemmiltaan lapsena saanut.



Melko karu ajatus on muutenkin sekin, että jonkun äidin mielestä oma lapsi on ruma. Vaikkei lapsi nyt ihan kaikkia normaaleja kauneusihanteita täyttäisikään, niin kyllä luulisi, että äidin silmään jokainen lapsi olisi kuitenkin suloinen ja ihana.

Korkeintaan siinä vaiheessa, jos teini tosissaan haaveilee josain missin tittelistä tai muuta, voi jonkinasteinen maan pinnalle palauttaminen olla paikallaan... Ehkä, ja nätisti sekin on tehtävä.



Mutta leimaaminen kauniiksi on rasite sekin, jos se on se määräävä asia. Positiivista kyllä palautetta voi ja pitää antaa, mutta monipuolisesti.

Lapsella vieläpä? Kuulostaa tosi tosi suppealta ajattelulta. Jossain 10-14 vuotiaiden pienessä kaveripiirissä tai luokassa jossa ei ole hyvä yhteishenki, voi uskoa että luokitellaan ihmisiä hyvännäköisiin ja rumiin, mutta eipä siinäkään tosiasiassa ole tarkoitus objektiivisesti vain jutella kauneuden olemuksesta, vaan ihan vain muiden kustannuksella pönkittää omaa itsetuntoa ja kaverisuhteita. Mitä "hyvännäköinen" edes tarkoittaa? Entä ruma?



Voin ihan myöntää, että lapsena itsekin ajattelin että jotkut tai monet (lapset myöskin) oli rumia, ja että olisi ollut valehtelemista sanoa heitä kauniiksi tai nätiksi tai sieväksi tai miksi vaan. En itsekään ollut mielestäni nätti, joten en olisi kenellekään muullekaan "oikeudettomasti" sitä ominaisuutta myöntänyt. Lapsesta myös tuntuu, että mikä on nyt, on aina. Sanotaan vaikka että varhainen puberteetti, pituus tai lyhyys, silmälasit tai hammasraudat, iso nenä, laihuus tai lihavuus, isot jalat tai pureskellut kynnet, pieni leuka, luomi, arpi tai joku pigmenttiläiskä, voi yksinäänkin lapsen mielessä aiheuttaa sen, että kaikki on sitten pielessä. Että sitten ei ole hyvännäköinen, vain harvat ja valitut täydelliset on hyvännäköisiä. Lapsilta ei varmasti kuule sellaista lausetta, että en kyllä yhtään tykkää Kaijasta, mutta sillä on tosi kauniit hiukset aina. Tai voi kun mulla on tää leuka tällanen, mutta onneksi on niin kaunis hymy.



Lapsen perspektiivi on tosi suppea, aikuiset tietää että lapset kehittyy ja että ulkonäköön vaikuttaa niin moni asia, ettei moni sitä edes tajua. Muutama niistä minun tuntemistani "rumista lapsista" kasvoi tosi näteiksi/komeiksi aikuisiksi. Voi heillä edelleen olla joku piirre, kuten iso nenä tai jotain, mutta ei he sen takia ole ei-hyvännäköisiä, kunhan ovat vaan persoonallisen näköisiä. Ala-asteen luokkakavereista ne hyvännäköisinä pidetyt voi olla ihan tavallisen näköisiä nykyisin. Tärkeintä "hyvännäköisyydessä" on se että pitää huolta itsestään sisäisesti ja ulkoisesti, ja viihtyy kehossaan. Jos itsetuntoa ei ole lapsena mitenkään ruokittu, niin tuskinpa on myöhemminkään uskallusta tai halua huolehtia itsestään. Siinäkään ei ole mitään järkeä, että pieni vähemmistö olisi niitä hyvännäköisiä, ja muut sitten märehtisi rumuudessaan, koska on liian paksut nilkat tai lyhyt kaula.

Kuka sen kauneuden määrittää?

Sinä vai minä vai joku muu?



Ei kaikki pidä samaa ihmistä kauniina.

Esim. Sinkkuelämää-sarja Jessica Parker on monen mielestä tosi kaunis, mutta minun mielestäni ihan sikaruma hevosennaamainen hyyppä.

kehuminen tukee lapsen itsetuntoa. Rumempikin ihminen kaunistuu, jos hänellä on hyvä itsetunto. Moni "ruma" ihminen on charmikas ja seksikäs.

kelle sitten saa sanoa etta han on kaunis, miten tama kauneus taytyy maaritella:



Taytyyko tytolla olla esim: isot silmat ja pitkat vaaleat hiukset ja sirot piirteet ja kasvaa keskikayrilla (ei liian iso/pieni) , jotta han on kaunis? Saako vain tallaista tyttoa sanoa kauniiksi ja muita ei ( jotka siis tasta maaritemasta poikkeavat) ?







Mina sanon omille lapsilleni, etta he ovat kauniita. Ja totta vie he ovatkin, ainakin minun mielestani.

Luultavasti heista ei koskaan tule misseja tai malleja, eivatka he ulkonaoltaan ole kaikkien mielesta taydellisia. Mutta mita se haittaa, minun silmissani he ovat maailman kauneimpia ja miksi en saisi niin sanoa.



Tietenkaan en hoe asiaa jatkuvasti ja kehun toki laspen luonteenpiirteita ja taitoja jne.. mutta ihmettelen sita mita pahaa siina on jos kerron etta he ovat kauniita.

sopivasti vahvistettu, eivät ole ollenkaan niin ulkonäkökeskeisiä, kuin ne, jotka ovat jääneet kehuja vaille. Jos et tunne olevasi ihana lapsena, todennäköisesti teet mitä tahansa teininä tullaksesi ihailluksi. Se on sisäänrakennettu ainakin suurimpaan osaan ihmisistä.



Minä kehun lapsiani kauniiksi, mutta kehun minä heitä myös fiksuiksi, omatoimisiksi, hyviksi piirtäjiksi, mukaviksi tyypeiksi jne. Miksi saisin kehua noilla muilla adjektiiveilla, mutta en kauniiksi? Mikä siitä yhdestä sanasta tekee niin ison mörön?