Lue keskustelun säännöt.
Apua!En halua "jakaa" ystäviä puolison kanssa
09.03.2025 |
Kaipaan vertaistukea tai uusia ajatuksia itseäni häiritsevään asiaan!
Minulla on joku outo päähän pinttymä, että kaverit ovat aina omia kavereita ja puolison ei välttämättä tarvitse juuri viettää aikaa heidän kanssaan. Olen aina hieman ihmetellyt ystäviä, jotka ovat "raahanneet" puolisonsa mukaan vaikka illanviettoon tai synttäreille. (En tiedä miksi minun on tarpeellista käyttää sanaa raahata - joka on jo negatiivinen ilmaisu) Toki aina jos jonkun puoliso on tullut paikalle, niin hän kuuluu joukkoon ihan siinä missä muutkin. Välillä mietin, onko näillä puolisoilla mukavaa olla seurueessa (joku on voinut olla tosi hiljainen, viihtyvätkö "vaimot" aidosti miestensä avecceina jossain random juhlissa).Tietysti erittäin hieno asia olisi, jos ystäväpiirissä kaikkien puolisot sulautuvat joukkoon luonnollisesti ja ystävystyvät. Sitä en siis kiellä. Ihmisenä olen muutenkin sellainen, että tykkään ottaa kaikki huomioon ja minulla on tapana huolehtia, että kaikki on mukana porukassa. En ymmärrä alkuunkaan joitain tuttujani, jotka esim baari-illan aikana hukkaavat yhden kaverin jonnekkin, kun eivät muista odotella että hänkin on seurueessa mukana.
Mainittakoon, että pitkäaikasessa kaveripiirissäni on sekä miehiä että naisia tasapuolisesti, joten lähtökohtaisesti ei ole mitään "tyttöjen iltoja" missä jonkun mies voisi kokea olonsa ulkopuoliseksi. En vain ymmärrä, miksi minun on niin vaikea kutsua oma puolisoni mukaan tai lähteä hänen kavereidensa seuraan. Olen asiaa alkanut kyseenalaistamaan vasta nyt, kun ollaan naimisiinmenosta puhuttu ja totesin, että samapa se minulle ketä vieraita kumpikin kutsuu, kun emme tunne toistemme ystäviä juuri lainkaan - koska en ole ikinä hänen mukana missään eikä hänkään minun ystävien.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se sitten erotessanne ystävien helpompi valita oma puolensa kun eivät ole kummankin yhteisiä ystäviä.
Tätä eroaspektia en ole ikinä oikeastaan edes miettinyt eli siitä ei ole nyt kyse. Jotenkin minun parisuhteessa ei ole koskaan tuntunut luonnolliselta ystävystyä hänen kavereiden kanssa tai minun ei ole luontevaa tehdä asioita sen eteen, että puoliso ystävystyisi minun kavereihin. Minä olen aika introvertti ja lämpenen todella hitaasti uusille ihmisille. En ole tietenkään mikään mykkä, vaan osaan jutustella vieraiden ihmisten kanssa juuri niin paljon kuin vain haluan - oikea tutustuminen ja lähentyminen vie aikaa paljon. Tietysti ystävällinen pitää olla ja ei tarvitse juosta nurkkaan piiloon, jos jossain ollaan pariskuntana ja tavataan jomman kumman kaveri jotenkin muka yllättäen. Jotenkin sellainen normaali, luonteva aikuisten tutustuminen on jäänyt täysin välistä ja enemmänkin nämä kohtaamiset ovat olleet sellaisia velvollisuudesta tehtäviä. Olen aina ikään kuin ajatellut, että se olisi jopa väärin, jos minä alkaisin kaveeraamaan mieheni ystävien kanssa. Jos esiinnyn avecina, niin olen "vain" mieheni avec, joku kenet nyt on kutsuttu koska on kohteliasta. Olen miettinyt, että ehkä olen niin tehtäväorientoitunut ihminen, etten osaa olla rennosti tällaisissa sosiaalisissa tilaisuuksissa ja en ole ollut edes sellainen tutustumisen arvoinen kumppani muutenkaan. Olisi vaatinut minulta aktiivista otetta tutustua muihin, mutta kuten kirjoitinkin, näin hölmösti olen nyt korttini pelannut. Nyt pitkän parisuhteen jälkeen tuntuu vielä kummallisemmalta, jos yhtäkkiä alkaisinkin ilmestymään aina miehen kutsumana ties minne kekkereihin ja alkaisin tutustumaan "hänen" ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan sitten vielä kerran tätä kirjoittelua. Viestini on aivan tosi ja olisi mukava saada oikeasti palautetta nyt ventovierailta ihmisiltä tähän tilanteeseen. Onko muilla ollut samaa ongelmaa pidemmän aikaa? Parisuhteen alussahan varmaan on normaalia, että molemmilla on "omat" kaverit, mutta 10v suhteessa tilanne tuntuu tragikoomiselta. Suhteen alussa kieltäydyin alkuun järjestelmällisesti tilanteista, joihin minut olisi viety "näytille". Jotenkin tilanne tuntui kuin olisin joku koriste-esine, jota pitää nyt esitellä ympäriinsä. Hammasta purren kävin pakolliset vierailut tekemässä mieheni iloksi ja ne eivät menneet mielestäni hirmu hyvin: olin aina hyvin ahdistunut, henkisesti niin lukossa etten pystynyt juttelemaan juuri mitään saati sitten hymyilemään. Normaalisti olen hyvin eloisa ihminen, nauran paljon juhlissa ym ja sitä miehenikin ihmetteli jo suhteen alussa, että miten vetäydyn (etenkin hänen kavereiden seurassa) niin kuoreen ja menen vaivautuneeksi. Siitä sitten alamäki taisikin alkaa ja tuntui, että täytyisi esittää erityisen hyvää ihmistä, jotta saan alkutapaamisen kankeudet ja huonot ensivaikutelmat poistettua kaikkien osapuolien mielestä. Vaikka siis itse olin ainoa henkilö, joka näistä ensitapaamisista oli niin käärmeissään.
No miksi kaikkien pitäisi olla keskenään?? Jostain syystähän kaveriporukat muodostuvat, huoh.
Vierailija kirjoitti:
No miksi kaikkien pitäisi olla keskenään?? Jostain syystähän kaveriporukat muodostuvat, huoh.
Parisuhteessa tämä asia on hiertänyt välillä tosi paljon. Esimerkiksi syntymäpäivät ja juhlapyhät ovat sellaisia, jolloin melkeinpä menee riitelyksi se, että ollaanko kahdestaan vai erillään molemmat omissa kaveriporukoissa. Miehelle olisi tärkeää, että minä osallistun hänen aveciksi erinäisiin tapahtumiin. Voinhan minä osallistua, mutta aiemmin mainituista syistä tunnen oloni lähes poikkeuksetta aivan todella kurjaksi siellä seurueessa. Ehkä minulla onkin joku sosiaalisten tilanteiden pelko, en osaa sanoa, kun tämä "ongelma" ilmenee aina vain silloin, kun olen mieheni kanssa osallistumassa hänen tai minun ystävien/sukulaisten järjestämiin asioihin. Yhdessä me emme järjestä mitään yhteisiä juhlia/illallista/kahvitteluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miksi kaikkien pitäisi olla keskenään?? Jostain syystähän kaveriporukat muodostuvat, huoh.
Parisuhteessa tämä asia on hiertänyt välillä tosi paljon. Esimerkiksi syntymäpäivät ja juhlapyhät ovat sellaisia, jolloin melkeinpä menee riitelyksi se, että ollaanko kahdestaan vai erillään molemmat omissa kaveriporukoissa. Miehelle olisi tärkeää, että minä osallistun hänen aveciksi erinäisiin tapahtumiin. Voinhan minä osallistua, mutta aiemmin mainituista syistä tunnen oloni lähes poikkeuksetta aivan todella kurjaksi siellä seurueessa. Ehkä minulla onkin joku sosiaalisten tilanteiden pelko, en osaa sanoa, kun tämä "ongelma" ilmenee aina vain silloin, kun olen mieheni kanssa osallistumassa hänen tai minun ystävien/sukulaisten järjestämiin asioihin. Yhdessä me emme järjestä mitään yhteisiä juhlia/illallista/kahvitteluja.
Jatkoa vielä: mieheni ystäväpiirissä on useita pariskuntia ja perheitä, jotka järjestävät aina milloin minkäkinlaista tapahtumaa: synttäreitä, ravintolassa käymistä, lomamatkoja, talkootöitä yms. Tietysti tämä rajoittaa minun ja miehen yhteistäkin elämää, kun aina on omat menot ja mihinkään ei "voida" yhdessä osallistua. Välillä ei vietetä yhteisiä vapaapäiviä ollenkaan moneen viikkoon.
Ei tarvi viettää aikaa kumppanin kavereiden kanssa, ei sitten yhtään. Meillä toimii todella hyvin näin. Emme missään nimessä myöskään tapaa pariskunnittain. Miksi pitäisi?
Kullakin omat kaverinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15v ja meillä on erilliset kaveripiirit. Ei kukaan ystävänikään ota miestään illanviettoihin mukaan. En ole ikinä kokenut tätä ongelmaksi :D
Mun vapaa-aika on rajallista ja en käytä sitä muiden, edes kumppanini kavereihin. Valitsen itse seurani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa olen ihmetellyt. On tilaisuuksia joihin kuuluu ottaa puoliso mukaan ja tilaisuuksia, joihin niitä nyt ei tarvisi raahata. Nimenomaan raahata.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15v ja meillä on erilliset kaveripiirit. Ei kukaan ystävänikään ota miestään illanviettoihin mukaan. En ole ikinä kokenut tätä ongelmaksi :D
Mielenkiinnosta kysyn tällaisesta parisuhteesta, mitä käy, kun miehesi haluaa järjestää itselleen synttärit, osallistutko sinä sinne? Tai juhannuksena jompi kumpi teistä on kutsuttu kaverin mökille - menettekö yksin, pariskuntana vai jätättekö menemättä/osallistutko vain puoleksi päivää, jotta voit viettää aikaa myös puolison kanssa?
Minusta tuntuu, että miehelleni on isompi asia jättää menemättä juhliin kuin minulle. Siitä se ongelma tuleekin. Hän voi potea huonoa omatuntoa sekä lähtemisestä (jos tilanne on että minä jäisin yksin) että kotiin jäämisestä. Myös tilanteissa, joissa sanon, että minun on ok olla kotona yksin, miehelle tulee paha mieli aivan sama mikä hänen päätös lähtemisestä/jäämisestä on. Välillä tuntuu, että vietän miehen kanssa erillään vilkkaampaa elämää kuin yhdessä. Ollaan ikään kuin jumissa keskenämme, vaikka toki onhan meilläkin reissuja, yhteisiä harrastuksia yms. Voihan tämä tunne olla toki muutakin parisuhteen kipuilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat ihmiseltä, jolla kaverit pysyvät, mutta puolisot vaihtuvat.
Kyllä me tunnemme toistemme ystävät ja vietämme heidän kanssaan aikaa. Silti emme oli jokaisessa tapaamisessa yhteispakettina paikalla.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihmiseltä, jolla kaverit pysyvät, mutta puolisot vaihtuvat.
Kyllä me tunnemme toistemme ystävät ja vietämme heidän kanssaan aikaa. Silti emme oli jokaisessa tapaamisessa yhteispakettina paikalla.
Minulla on tämä nykyinen puoliso ensirakkauteni ja ystävänikin ovat jo vuosien takaisia. Olen usein miettinyt, että parisuhde ei välttämättä ole minulle sopivin ihmissuhdemuoto, mutta en toisaalta ole koskaan kenenkään muunkaan kanssa halunnut olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäisenä nämä täysin erilliset kaveripiirit ihmiset olette aloittaneet seurustelun nykyisen kumppaninne kanssa? Miten kauan olette olleet yhdessä?
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisenä nämä täysin erilliset kaveripiirit ihmiset olette aloittaneet seurustelun nykyisen kumppaninne kanssa? Miten kauan olette olleet yhdessä?
Mieheni kanssa ollaan pian 10 vuotta oltu yhdessä, joista puolet asuttu yhdessä virallisesti samassa osoitteessa. Ollaan kolmekymppisiä. Miehen kaverit ovat nuoruudesta tuttuja, minulla kaveripiiri on opiskelija-aikoina tavattu. Eli olen omat kaverini tavannut hieman ennen kuin mieheni tapasin ja mies taas on tuntenut omat kaverinsa jo kauan ennen minua.
Vierailija kirjoitti:
Mun vapaa-aika on rajallista ja en käytä sitä muiden, edes kumppanini kavereihin. Valitsen itse seurani.
Käytätkö sitä edes kumppanisi kanssa yhdessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisenä nämä täysin erilliset kaveripiirit ihmiset olette aloittaneet seurustelun nykyisen kumppaninne kanssa? Miten kauan olette olleet yhdessä?
Mieheni kanssa ollaan pian 10 vuotta oltu yhdessä, joista puolet asuttu yhdessä virallisesti samassa osoitteessa. Ollaan kolmekymppisiä. Miehen kaverit ovat nuoruudesta tuttuja, minulla kaveripiiri on opiskelija-aikoina tavattu. Eli olen omat kaverini tavannut hieman ennen kuin mieheni tapasin ja mies taas on tuntenut omat kaverinsa jo kauan ennen minua.
Asutteko lapsuuden kotipaikkakunnalla?
Meillä minä tunnen miehen kaverit, mutta hän ei minun.
En kutsu ystäviänikään kylään jos mies on kotona, koska silloin ei voi "juoruta" rauhassa. Miehen ystävät taas kyllä käyvät meillä, joko yksin tai puolisoineen. Reissaamme myös miehen kaveriporukan kanssa, kaikilla puolisot mukana. Joskus me puolisotkin vietämme aikaa keskenämme eli meistäkin on tavallaan tullut ystäviä.
Jostain syystä haluan kuitenkin pitää mieheni ja ystäväni erillään, en tiedä miksi. Samoin mieheni ja työkaverini. Ystäväni ovat sekä naisia että miehiä, eli sukupuolellakaan ei sinällään ole vaikutusta.
Silloin pidätte omat kaverit. Ette tietenkään jaa. Ellei ole sovittu että pariskunnat tapaavat.
Onhan se sitten erotessanne ystävien helpompi valita oma puolensa kun eivät ole kummankin yhteisiä ystäviä.